Lähestyin tänään aamulenkilläni kotitaloamme. Edelläni kulki komean saksanpaimenkoiran kanssa nuori mies. Aavistelin pahaa. Talomme sisäänkäynti liittyy ohikulkevaan kävelytiehen. Saksanpaimenkoira lähestyi liittymiskohdan pylväitä, jotka ovat estämässä autojen ajamista nurmikolle. Ensin nousi oikea koipi komeasti ja korkealle. Koira kääntyi ja toimitti saman asian vasentakin jalkaansa nostaen.
Sitten mies antoi koiralle lisää liinaa ja koira asettui nurmikolle tekemään isompaa tarvetta. Ehdin sopivasti paikalle.
– Hyvää huomenta, sanoin iloisesti ja läväytin Hangon keksi -hymyn implanttini kanssa.
– Hömmh, urahti nuorukainen katsoen minua kiukkuisesti.
– Kuulepa! Jos sinä asuisit tuossa talossa ja minä antaisin koirani kakata nurmikolle, mitä ajattelisit, jatkoin edelleen ystävällisesti.
– En tykkäisi, sanoi kaveri.
– Mekään emme tykkää, tässä talossa asujat. Onhan sinulla muovipussi pökäleitä varten? kysyin, kun koira oli jo valmiiksi tuotoksensa äheltänyt.
– Ei satu olemaan, kaveri kivahti.
– Olepa hyvä, tässä on, sanoin ja ojensin hedelmäpussin, jollaisia pidän aina lenkkitakin taskussa, kun tapana on kerätä roskia kävelytieltä.
– Kiitos, sanoi nuori mies ja tarttui pussiin.
– Hyvää päivän jatkoa sinulle ja koirallesi, sanoin ja menin sisään.
Nousin portaat ja ensimmäisellä tasanteella pysähdyin kurkistaakseni ulos. Nuori mies oli sujauttanut kätensä pussiin ja poimi koiran jätökset kiltisti siihen ja lampsi matkoihinsa.
Niin metsä vasta kuin sinne huudetaan. Onnittelin itseäni, että hillitsin itseni kiukusta huolimatta. Ehkä tämä kaveri ei enää anna koiransa kakkia ainakaan meidän pihaan.
Eira Haahdenniemi
Kirjoitettu 1. toukokuuta.