Sanotaan että kun ihminen pelkää kuolevansa, mennyt elämä kelautuu silmien edessä filminauhana. Minulle on käynyt kerran niin. Olin yhdeksänvuotias ja kävelin kymmenen metriä korkean sillan kaiteella. Halusin hypätä sillalta alas järveen, koska olin nähnyt minua paljon vanhempien poikien tekevän niin.
Kun varpaani koskettivat järven pintaa, tiesin selviytyneeni hengissä. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, miten vaarallinen tekoni oli huolimatta siitä, että olen hyvä uimari.
Suomen Uimaopetus- ja hengenpelastusliitossa työskentelevä Anneli Toivonen kertoo tässä lehdessä (s. 3), että monesti hukkumiskuolemalta välttyminen on melkoista onnenkauppaa. Hyvään uimataitoon ei kannata tuudittautua, sillä hädän hetkellä se on täysin toisarvoinen asia.
Miten hukkumiskuolemilta voisi sitten välttyä? Toivonen peräänkuuluttaa vanhemmilta vastuuta: kun pieni lapsi on uimassa, valvova silmä ei saa herpaantua hetkeksikään. Kun mökillä mennään uimaan, se pitäisi tehdä porukalla, ettei kukaan unohtuisi yksin rannalle ja jäisi sille tielleen. Niin on Toivosen mukaan monelle käynyt.
Hänen mielestään on huolestuttavaa, että ihmishenki on niin usein onnekkaiden sattumien varassa.
Kesäkuun loppuun mennessä oli hukkunut jo 46 suomalaista.Toivottavasti sinä et ole seuraava.
Heinimaija Hirvonen
Kirjoitus on julkaistu Kaarina-lehdessä 11.7.