Lauantaiaamulla seitsemän maissa sataa tihuutti, mutta lenkille lähdettiin. Mehän kierrämme ukkokullan kanssa saman taipaleen, mutta päinvastaisiin suuntiin. Tapaamme puolessavälissä ja vaihdamme muutaman sanan niin kuin hyvät ystävät ikään. Ukkokulta nojaa sauvoihin, minä en voi.
Kuljin omissa ajatuksissani ahomansikkapaikkaani asti. Siinä piti taas muutama mansikka suuhun poimia. Ajatus siitä, että jonkun koira on voinut nostaa koipea tai peräti isäntä lorotella mansikkamaalle, ei estänyt nauttimasta muutamaa herkkua. Eivät kyllä pissalle maistuneet, mutta en kyllä ole koskaan pissaa maistanut. Mansikalle maistuivat. Jätin huomisaamullekin vielä nautiskeltavaa.
Yks’ kaks’ silmiini osui pientareella nelilehtinen apila. Sehän oli poimittava. Onkin komea yksilö. Kävelin muutaman sata metriä ja taas silmiini osui nelilehtisiä, nyt peräti kaksi. Nekin taitoin mukaani. Muistui mieleen nuoruus ja aika, jolloin onnen toivossa oikein etsittiin nelilehtisiä apiloita. Muistan, että löytö oli myös syötävä, jotta se varmasti toisi toivottua onnea. Viimeksi muistan löytäneeni nelilehtisen apilan Skoonen vierailulla joskus 70-luvulla. Se apila on monessa muutossa hävinnyt.
Kotiin tultuani piilotin apilanlehdet paksun kirjan sisään ja asetin sen päälle muutaman kirjan painoksi. Löytäessäni ajattelin peruuntunutta reissua ja erityisesti SJ:n vastauksia mahdollisiin palautuksiin maksetuista lipuista…
Eira Haahdenniemi