Alkukesän kattaus: Jalkapallon ja yleisurheilun EM-kilpailut ja legendaarinen Wimbledonin tennisturnaus. Kaikki loistavasti niille, jotka elävät ja hengittävät urheilijoiden hiostamaa ilmaa. Voiko tätä tarjoilua mikään pilata?
Yksi inhottavimmista tunteista on myötähäpeä. Tunne tulee silloin, kun itselle nauraminen muuttuu itsensä nöyryyttämiseksi. Myötähäpeä tulee yleensä tilanteessa, jossa kaikki oli ensin hyvin. Perhejuhlissa seesteinen tunnelma katkeaa siihen, kun Hanski on vetänyt liikaa väkijuomaa ja paskantanut housuihinsa. Tunne heilauttaa katsojansa hetkessä todellisuuteen.
Valitettavasti näin kävi myös jalkapallon EM-kilpailuissa. Peli itsessään oli elämys, kunnes koitti puoliaika ja kisastudiossa suomalaisasiantuntijat alkoivat arvostella jalkapalloilun ykkösmaan Espanjan peliä. Ei tarpeeksi suoraviivaista, ei monipuolista ja liikaa hierotaan palloa. Kenellä tässä maassa on kompetenssia arvostella Espanjan pelitapaa ja identiteettiä?
Tämän jälkeen oli vuorossa yleisurheilu. Nyt myötähäpeä nostaa päätään koko ajan ja joka tilanteessa. Olympiastadion on museo, joka ei enää toimi missään määrin tämän tason kisojen näyttämönä. Kaarteet liian jyrkät ja urheilijat eivät pysy omilla radoillaan. Tuomaristo pakottaa seiväsnaiset pelleiksi EM-näyttämölle. Urheilijoiden valitsijaryhmä valitsee sairastuneen urheilijan tilalle loukkaantuneen.
Jotta myötähäpeä olisi täydellinen, kääntäkäämme katseet kohti tulostaulua. Tulokset ovat sitä luokkaa, että soitto Viroon ja kansalaisuuden vaihto sykkii johtavana ajatuksena kuluttajan mielessä. Kaikkien floppaajien äitinä toimi eräs 5 000 metrin juoksijamme, joka keskeytti, koska ei jaksanut maaliin asti.
Pistesijavertailussa saavutimme sijan 28. Yksi isoimmista yllätyksistä lienee se, että Euroopassa on näinkin monta maata. Wimbledon on nyt todella kovan paikan edessä.
Toni Järveläinen
Kirjoittaja on kaarinalainen ammattivalmentaja. Hänen kolumninsa julkaistiin Kaarina-lehdessä 11.7.