Pidän talvesta, mutta en pidä kylmyydestä. Ei ole mitenkään mahdollista topata itseään niin paksuihin vaatekerroksiin, että pystyy seisomaan paikallaan pakkasessa palelematta. Turha väittää että on, koska ei vain ole. Eikä kukaan voi oikeasti olettaa, että pahimmassa epävarmuusiässä olevat teinit laittaisivat päälleen toppahousut ja karvalakin – varsinkin kun välitunnilla tarvitsisi vähintään pilkkihaalarin.
Ja minulla sentään on aina kunnon vaatteet, toisin kuin suurimmalla osalla. Välitunnilla keskustelu rajoittuu kalisemiseen ja hytisemiseen ja siihen, että katsotaan vuorotellen kelloa. Kun palelee, ei jaksa. Usein ei jaksa edes hytistä ja pomppia paikallaan, vaan on helpompaa vaipua koomaan ja tuijottaa tylsänä eteensä.
Aivoja on välituntien jälkeen vaikeaa saada takaisin päälle, varsinkin kun sisälläkin on kylmä. Liikuntasalin ja alakerran luokkien kalseus ovat omaa luokkaansa, mutta onko niitä ikkunoita ihan pakko pitää auki?
Olisin kiitollinen, jos kuria voitaisiin siirtää välitunneilta oppitunneille. Tunnilla olen välillä epätoivon partaalla, koska kukaan ei ole hiljaa enkä pysty keskittymään. Välitunnilla minä ja kaverini (kaksi ehkä koulun kilteintä oppilasta) saimme hirveät huudot, koska kävelimme liian hitaasti kohti ovea. Jos opettajilla on huutoenergiaa, nauttisin siitä erittäin mieluusti tunnilla.
En jaksa enää valittaa siitä, että ulos on pakko mennä, mutta jos meidän annettaisiin edes mennä sinne kuin ihmisten – kunnolla vaatettaneina ja rauhassa. Nyt meistä kiskotaan kaikenlainen toisten huomioon ottaminen, kun ei saa edes odottaa, että kaverikin pukee loppuun.
Mia Markki
Juttu on julkaistu Kaarina-lehdessä 20.2. Kirjoittaja käy yhdeksättä luokkaa Valkeavuoren koulussa.