Synnytin reilu viikko sitten temperamenttisen ja tummatukkaisen tytön. Mieheni mukaan ensimmäinen kommenttini lapsen nähtyäni oli “Miksi se itkee?”
Kuka tahansa tervejärkinen olisi ollut tyytyväinen vauvan ensi parkaisuista, mutta minä olin varma, että se on sairas. Pelkäsin, että olen omalla toiminnallani vahingoittanut lasta. Harrastin nähkääs aktiivisesti liikuntaa loppuun saakka. Vielä viikkoa ennen synnytystä olin pelaamassa tennistä.
Sain osakseni ihailua, mutta myös tuomitsevia kommentteja. Varsinkin toiset naiset totesivat, että “sulla on aika pieni maha” siihen sävyyn, että nyt on joko neuvolassa erehdytty lasketusta ajasta tai sitten olet pitänyt sisälläsi kasvavaa ihmistä nälässä. Arvatkaa montako kertaa minua varoitettiin tippuvasta kohdusta? Niin monta, että kun minut kerran vauvan matalien sydänäänien takia lähetettiin sairaalaan, syytin siitä itseäni. Luulen, että olisin tuntenut syyllisyyttä, vaikka olisin maannut sänkyyn köytettynä yhdeksän kuukautta.
Sinä päivänä kun kuulee odottavansa lasta, alkaa kasvu äidin rooliin, eikä tuota roolia pysty kukaan täydellisesti täyttämään. Jos ajoittain luulee onnistuvansa, leikkipuiston sankariäidit palauttavat äkkiä maan pinnalle. Juuri kun iloitset siitä, että olet oppinut vaihtamaan vaipan, pitäisi alkaa käyttää kestovaippaa.
Olen taipuvainen perfektionismiin, mutta äitiyden saralla pyrin korkeintaan keskinkertaiseksi. Yritän ottaa mallia isistä: eivät he jaa pisteitä sen mukaan, kenen lasta on imetetty pisimpään. Syyllisyydestä on kuitenkin vaikea päästä eroon.
Eräänä päivänä silittämättömiä lakanoita kehtoon asetellessani vaikeroin ääneen olevani huono äiti. Siinä vaiheessa, kun aloin pohtia, voiko lastensuojeluilmoituksen tehdä ryppyisten lakanoiden perusteella, mieheni tuli laittamaan tuuletusikkunan kiinni.
Heinimaija Hirvonen
Kirjoittaja on Kaarina-lehden äitiyslomalla oleva toimittaja, joka vielä muutama kuukausi sitten luuli heittoaisalla viitattavan lentokoneisiin.
Kolumni on julkaistu Kaarina-lehdessä 18.9.
