Suomen koulutusjärjestelmä on kuulunut jo kymmenisen vuotta maailman ehdottomaan eliittiin. Pisa-menestyksen taustalla on horisonttiin kuitenkin alkanut nousta pilviä. Paitsi että peruskoulun, ja siinä sivussa koko suomalaisen yhteiskunnan, menestyksen edellytys eli suhteellisen tasa-arvoinen yhteiskuntamalli ja tulonjako ovat 90-luvun laman jälkeen kärsineet kolhuja, olemme myös jääneet ihastelemaan saavutuksiamme liikaa ja unohtaneet peruskoulun jälkeisen ajan.
Seurauksena on ollut kehitys, jossa tuhansia nuoria jää joka vuosi vaille peruskoulun jälkeistä opiskelupaikkaa. Peruskoulun onnistunut suorittaminen, siirtyminen toiselle asteelle sekä tutkinnon saavuttaminen ovat tulleet synonyymeiksi töihin pääsemisen kanssa. Ne työt, joihin vielä muutamia kymmeniä vuosia sitten saattoi tulla palkatuksi ilman muodollista koulutusta ovat historiaa. Enää ei ole apumiehiä rakennuksilla, merille menemistä tai piikomista kaupungin porvariskodeissa.
Tilastot ovat armottomia. Vaille toisen asteen koulutusta jääminen lyhentää keskimääräistä työuraa vuosilla. Kun otetaan huomioon, että niin eläkkeet kuin monet muutkin sosiaalietuudet ovat ansiosidonnaisia, uhkaavat nämä nuoret jäädä pysyvään köyhyyteen. Työttömyysriski on kolmanneksen väestön keskiarvoa korkeampi ja niin edelleen.
Viimeviikkoinen budjettiriihi rakenneuudistuksineen muodosti käännekohdan suomalaisen koulutuspolitiikan uudelleen tulemiselle suhteessa peruskoulun päättäviin nuoriin. Päätös pidentää oppivelvollisuutta vuodella kattamaan toisen asteen tutkinnon ensimmäinen vuosi takaa jokaiselle nuorelle jonkinlaisen startin tulevaisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeisiin opintoihin. Väyliä ja tapoja voi olla monia, koulumuotoinen opiskelu kun ei kaikille käy. Mutta ainakin jokaiselle löytyy jotain jonka päälle rakentaa.
Esa Suominen
Kirjoittaja on kaarinalaistaustainen opetusministerin erityisavustaja, sosialidemokraatti, Kesämäen nappulafutisjengin uskollinen vaihtopelaaja sekä Riku Korhosen sanataiteen ihailija.
Kirjoitus on julkaistu Kaarina-lehdessä 4.9.