Edes minä en keksi valittamisen aihetta vielä.
Ensimmäinen ajatukseni lukiosta: ”Ihana hiljaisuus!” Kukaan ei makaa pulpetilla ja huuda ”en mä ymmärrä”, kukaan ei heittele opettajaa millään, kukaan ei syljeskele lattioille, kenenkään kommunikointi ei rajoitu ärsyttävään kikatukseen.
Olemme vihdoinkin oikeita ihmisiä, ja saamme ihan oikeat lautaset ja lasit. Ruokapöydissä on jopa kukkia! Yläkoulussa silppua olisi löytynyt jostain vielä kymmenen vuodenkin päästä. Eikä kukaan leiki ruoalla. Meitä ei enää pakoteta pois oppitunneilta keittiöorjiksi. Tältäkö tuntuu saavuttaa ihmisarvo?
Ja sitten se kaikkein paras: ei tarvitse mennä ulos! Ihanaa, ihanaa, ihanaa! Opiskelu on huomattavasti helpompaa, kun aivot eivät ole jäässä. Eikä enää tarvitse nöyrtyä hätisteltäväksi kuin hyttynen.
Opiskelutahti on paljon nopeampi, yhdellä historiankurssilla käydään kaikki ihmisen alkuvaiheista nykyaikaan ja saksassa pitäisi heti osata ääntää ja taivuttaa verbejä. Mutta en valita, paljon kauheampaa oli peruskoulussa laahata eteenpäin niin hitaasti, että aivoista loppuivat patterit.
Opettajatkaan eivät enää kysy ihan niin paljon naurettavia itsestäänselvyyksiä, joihin ei mitenkään voi jaksaa viitata.
Kirjoitukset läimähtävät naamaan kuin märkä rätti joka ikisen tunnin aluksi. Koeviikko tuntuu olevan kaiken kauhean synonyymi, mutta paljastuu oikein mukavaksi. Kouluun vain tekemään koe ja sitten saman tien kotiin lukemaan seuraavaan, suorastaan rentouttavaa! Ja kokeet ovat ihania, mistään ei tarvitse tietää mitään ja esseitä syntyy silti. Je suis né pour le lycée.
Mia Markki
Kirjoittaja opiskelee Kaarinan lukiossa ensimmäistä vuotta.
Kolumni julkaistiin Kaarina-lehdessä 16.10.
