Heijastin heilumaan kehotettiin joitakin vuosia sitten Liikenneturvan kampanjassa. Käyn kävelylenkilläni aamuhämärissä. Jokavuotinen ilmiö on taas todellisuutta. Suurin osa pyöräilijöistä suhaa valoitta. Kävelijöistäkään ei läheskään kaikilla heilu heijastin.
Työaikanani olin järjestämässä Rahtarit ry:n kuljettajien kanssa koululla heijastin-iltaa. Ideana oli ajeluttaa oppilaat vanhempineen mahdollisimman pimeää tietä muutama kilometri busseilla. Matkan varrella oli rasteja, joilla havainnollistettiin heijastimen tärkeys pimeällä.
Bussien oppaat saivat kyydissäolijat uskomaan, ettei riitä oma näkeminen liikenteessä, vaan pitää itsekin näkyä muulle liikenteelle. Pahimpia aikoja näkyvyyden kannalta ovat taajamissakin sateiset illat katuvaloista huolimatta.
Joka syksy puhutaan huolestuneena pyöräilijöiden valoitta ajamisesta. En varmasti ole ainoa, jonka sydän on pompahtaa, kun jostakin mutkan takaa ilmestyy äkisti valoton pyöräilijä. Henkensä kaupalla saa väistellä, jos mieli selvitä kohtaamisesta ehjin nahoin. Heijastimetkaan eivät pimeälle pyöräilijälle näy.
Olisiko hyötyä ratsioista vai pitäisikö palkita valojen ja heijastimien käyttäjiä? Myönteinen palaute tuottaa yleensä parhaan tuloksen. Koulussa vanhempainyhdistyksen edustajat voisivat jonakin aamuna yllättäen tarkistaa heiluvat heijastimet ja valaistut pyörät. Suklaapatukalla palkitseminen on mainio tapa koulumatkalle oikein varustautuneelle. Makeannälkä voi tuoda lisää turvallisuutta.
Eira Haahdenniemi
Kirjoittaja on kaarinalainen eläkeläinen.
