Urheilutoimittajain liiton jäsenet ovat valinneet vuoden urheilijan vuodesta 1947 alkaen. Itseäni askarruttaa, onko valitsijaraati muuttunut kertaakaan vuoden -47 jälkeen.
Vuoden 2013 parhaaksi urheilijaksi valittiin Moskovassa MM-hopealle keihäänsä heittänyt Tero Pitkämäki. Hopeaa sai suunnistaja Mårten Boström ja kolmossijalle ylsi uimari Matti Mattsson. Miksi tänäkään vuonna valinnat eivät menneet kuten pitäisi?
Toimittajat arvottavat lajit kotimaisten perinteiden mukaan, ei globaalisti harrastajien ja kilpailun kovuuden perusteella. Arvostetaan enemmän sitä, kun joku hiihtää suksilla laskettelurinnettä ylös kuin sitä, että joku laskee sitä lumilaudalla alas.
Tämä on suuri vääryys. Vuosien saatossa valintaprosessilta on mennyt uskottavuus ja välillä saa kokea tuon tunteista kaikkein vastenmielisimmän, myötähäpeän. Viimeksi kun Tero valittiin vuoden urheilijaksi, tehtiin se samana vuonna, kun Kimi Räikkönen oli voittanut maailman mestaruuden. Silloin vedettiin pohjat ja vietiin ensimmäinen ripaus uskottavuudelta.
Keihäänheiton siivellä on saatu hävetä muutamaankin otteeseen. Vuonna 1990 Jari Kurri nosteli viidennen kerran NHL-mestarille jaettavaa Lordi Stanleyn mukaan nimettyä pokaalia ja vuoden urheilijaksi valittiin Euroopan ykköseksi keihäänsä viskannut Päivi Alafrantti. Hämärästi muistan, että ihmettelin silloin finnejä puristellessani, miksi ja miten ihmeessä ruotsalaiset ja norjalaiset nauravat meille. Nyt ymmärrän.
Miksi valinnat eivät natsaa? Siksi, että rehellisesti sanottuna kukaan ei harrasta keihäänheittoa. Ei ainakaan silloin kun lajia verrataan esimerkiksi uintiin. Jokainen pulliainen on silloin tällöin veden kanssa tekemisessä. Kuka teistä muka heittelee keihästä?
Suunnistajan valintaa en puolla vuoden urheilijaksi ennen kuin joku on vienyt ensimmäisen kompassin akselille Kenia-Etiopia. Katsellaan tilannetta sitten uudestaan.
Jos kerran perinteet ovat kunniassa ja valinta osuu aina lajiin, jota oikeasti ei globaalisti harrasteta, niin miksi pesäpalloilija Toni Kohosta ei näillä listoilla näy? Kahdeksankertainen Suomen mestari kansallispelissämme ei kelpaa. Perusteet valinnalle olisivat olemassa. Maailmalla rajallisesti harrastettu laji sekä lajin pitkät perinteet Suomessa. Sillä periaatteellahan se vuoden kovin kisailija on tähänkin asti valittu.
Kun suorassa tv-gaalassa julkaistiin top-3 osasto, käänsin kanavaa. Silti v-käyrä ei ollut tapissaan, sillä mieleeni jäi oikean vuoden urheilijan Roope Tonterin sanat. ”Mieluummin toivoisin, että voittaisin palkinnon vuoden sykähdyttävimmästä hetkestä, koska se oltaisiin tehty yhdessä kavereiden kanssa. Silloin se fiilis olisi yhteinen kaikkien kanssa.”
Roopehan voitti kultaa sekä slope stylessa että big airissa vuoden 2013 lumilautailun MM-kilpailuissa. Suomessa tuo menestys ei tällä kertaa riittänyt kolmen sakkiin.
Helpoin, vaikkakin karu tapa verrata lajeja on tsekata palkkakuitit. Silloin viimeistään tajutaan, että hiihtämällä mäkeä ylöspäin, tienataan tuhansia euroja ja sitä alaspäin lautailemalla miljoonia. Tajutaan, että siinä missä keihäs laskeutuu 80 metrin päähän saa tuhansia euroja, niin toista nokkaan tinttaamalla voi yhdestä ottelusta tienata yli 40 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria.
Lajeja on vaikea verrata keskenään, mutta jotain merkitystä pitää olla sillä, että kannetaanko eukkoa vai ajetaanko kilpaa miljoonia maksavalla formulalla. Niin pihalla ei voi olla kukaan, paitsi urheilutoimittajien liiton jäsenet.
Vuoden urheilija skaballe tulee käymään samalla tavalla kuin Miss Suomi -kilpailulle kävi. 2000-luvun puolessa välissä Suomen kauneimman tittelin voitti takapihan pörröpää ja silloin Ylen toimistolla joku ilmoitti, että eiköhän tämä skaba ollut sitten tässä. Tätä samaa taktiikkaa kannattaa ihan tosissaan käyttää myös tämän kilpailun kohdalla.
Toni Järveläinen
Kirjoittaja on kaarinalainen ammattivalmentaja.