Myönnän, olen toimittajana vielä märkäkorva. Haastatteluita tehdessäni en aina osaa luontevasti johdatella keskustelua, ja terävien kysymysten sijaan suustani saattaa tulla vain öö-tota-öötä. Kuvissani poseeraavien kärsivällisyyttä koetellaan, sillä räpellän kameran säädösten kanssa joskus tovinkin. En välttämättä tunnista päätoimittajamme käyttämiä ammattitermejä, ja toisinaan nämä märät korvani helottavat punaisina, kun hän joutuu ojentamaan minua jostain tekemästäni hölmöstä virheestä.
Joskus mietin, mitä haastateltavat ajattelevat, kun sovittuun tapaamiseen saapuukin opiskelijatyttö. Tänään tulin juttukeikalle myöhässä ja pelkään, että paikalla luultiin minun olevan vastuuton hulivili. Todellisuudessa olin tulossa toiselta keikalta, jossa vähän venähti.
Kaikissa haastateltavissa nuori kasvo ei nimittäin herätä luottamusta. En ainakaan usko, että kokeneemmat kollegat ovat pyytämättä saaneet haastateltavilta niin tarkkoja ohjeita otsikon laatimiseen tai jutun kirjoittamiseen kuin minä. Saatan myös saada nuhteita, etten ole kuunnellut riittävän tarkkaavaisesti, kun haastattelun lopuksi vielä varmistan jonkun faktan. Lisäksi minun saatetaan moittia tehneen taustatyöni huonosti, jos en tiedä jotain historiallista pikkuseikkaa puheena olevasta aiheesta.
Kaikki kohtaamiset ovat kuitenkin tärkeitä, sillä niistä noviisi saa arvokasta oppia. Aiemmin en esimerkiksi osannut kuvitella, miten tärkeitä keskustelu- ja muut sosiaaliset taidot ovat tässä työssä.
