Eräs ystäväni työskentelee ravintolakokkina. Hän kertoi, miten yhtenä päivänä oli kokannut koko työvuoron ajan polentaa ja tietysti maistanut annoksia aina ennen asiakkaille tarjoilua. Loppupäivästä makuaisti oli kuitenkin jo niin turtunut, että lusikka piti ojentaa työkaverille. Hän itse ei enää kyennyt arvioimaan tekemäänsä ruokaa, sillä ei erottanut suolan makua eikä maistanut sitruunan määrää.
Sattuupa tällaista turtumista työkseen kirjoittavallekin. Eilen googletin aivan tosissani sanaa “tarjoilut”. Väsynyt mieli nimittäin teki tepposet ja alkoi epäillä, onko sellaista sanaa olemassakaan.
Juttua kirjoittaessani luen tuottamaani tekstiä uudelleen ja uudelleen. Kaikki tietävät, kuinka hullunkuriselta mikä tahansa tuttu sana alkaa kuulostaa, kun sitä hokee monta kertaa peräkkäin. Samoin tietokoneen näytöllä sanat muuttuvat pelkiksi kirjainketjuiksi, joista merkitys on valunut pois. Lauseet muuttuvat mauttomaksi polentaksi. Jokaisella lukukerralla oma tekstini kuulostaa järjettömämmältä. Sijapäätteet, metaforat ja sananparret vasta haasteita ovatkin puutuneelle kielikorvalle. Siis mikä ihmeen kielikorva, sanooko joku muka niin?!
Saan aina pienen helpotuksen tunteen, kun luen tekstini painettuna lehdestä ja huomaankin sen olevan ihan ymmärrettävää suomen kieltä. Voisi melkeinpä sanoa, että nuo hetket ovat tämän työn suola ja sitruuna.
