Tuijotan tietokoneen näyttöä, joka loistaa kalpeaa, tyhjää valkoisuuttaan. Yksinäinen kursori vain vilkkuu vasemmassa yläkulmassa. Alan kirjoittaa virkettä, mutta en pääse paria sanaa pidemmälle, kun jo pyyhin tekstin pois. Ja jumitus jatkuu.
Tyhjän paperin syndrooma taitaa olla useimmille tuttu. Toimittajien kohdalla voitaneen puhua jo ammattitaudista.
Moni on antanut minulle saman vihjeen: kirjoita vain jotain, että pääset alkuun, ja palaa sitten myöhemmin muokkaamaan tekstiä. Mutta kun en minä pysty! Aloituksen pitää olla juuri oikeanlainen heti kirjoitusprosessin alusta lähtien, sillä ensimmäinen virke määrää koko jutun tyylin ja etenemisen. Sen lisäksi, että alkuvirkkeen pitää koukuttaa lukija, pitää sen koukuttaa myös minut.
Säväyttävä ja onnistunut aloitus toimii parhaimmillaan sysäyksenä, jonka voimasta lopputeksti melkein kirjoittaa itse itsensä. Tämänkin päiväkirjamerkinnän aloitus muhi päässäni kokonaisen vuorokauden. Kun viimein sain sen puserrettua tyhjälle arkille, valmista tuli parissakymmenessä minuutissa.
