– Rapistunut on, toteaa Piikkiön aseman toiseksi viimeinen asemamies Viljo Mäki astuessaan odotusaulaan.
Aula on tyhjä. Kävellessä täytyy varoa, ettei astu lasinsirpaleiden päälle, sillä talossa on enemmän rikkinäisiä kuin ehjiä ikkunoita. Lattia viettää radalle päin. 1.11.1899 avattu asemarakennus on kohtuullisen kurjassa kunnossa.
Mäki lähetti Piikkiöstä lähteneen viimeisen henkilöjunan, lättähatun, vuonna 1979. Hiljaista asemalla oli ollut jo pitkään ennen sitä.
– Ei täällä henkilöliikenteen takia olisi kannattanut olla, Mäki toteaa.
Mäen täytyy nostaa äänenvoimakkuutta, sillä juna suhahtaa ohi.
Asema on rapistunut hitaasti, mutta sen nousu oli nopea. Piikkiön asema rakennettiin kiihkeimmän asemanrakennusbuumin aikana. Suomen Valtionrautatiet rakensi vuosina 1860–1960 yli 5 000 rakennusta. Niistä erikokoisia asemarakennuksia oli 600. Piikkiöön aseman suunnitteli Bruno F. Granholm, samoin kuin kymmenet muut Turku-Helsinki-radan ja Haapamäen ja Suolahden väliset rautatierakennukset.
”Hetekka heilui, kun pikajuna jyrisi ohi”
Asunnon ovella vastaan leijailee kostea tuoksu. Muovilattiat kupruilevat ja seinille on kirjoitettu viestejä. Kaapin päälle on unohtunut satukirja.
Entiseen asemapäällikön asuntoon on kulku odotusaulan takahuoneen kautta. Makuuhuoneen seinään on ikuistettu mustalla tussilla rakkaudentunnustus:
Et tiedäkään, kuinka sua kaipaan
voisin antaa maan ja taivaan.
Jos sinut saisin omakseni,
antaisin myös sydämeni.
Ulla Määttäsen muistoissa aseman asunto on hieno. Hän on Martti Kanervan, viimeisen asemalla asuneen asemanhoitajan tytär.
– Asunnossa oli paljon tilaa. Iso olohuone, keittiö ja monta huonetta. Vedet kannettiin kaivosta ja pihassa oli ulkovessa, viisilapsisen perheen tytär muistelee.
Asemat edustivat aikansa huippuosaamista. Rakennukset rakennettiin tukeviksi senkin takia, että niiden tuli kestää raiteiden tärinää.
Alunperin aseman huonejärjestys oli erilainen. 1922 tehdyn laajennuksen yhteydessä odotusaula rakennettiin Helsingin päähän ja asunto nykyiselle sijalleen Turun puolelle.
Arkkitehti Granholmin kansallisromanttisessa tyylissä oli viittauksia karjalaiseen ja norjalaiseen puurakentamiseen.
Kanervat asuivat ensin aseman viereisessä punaisessa asuintalossa ja muuttivat asemarakennukseen nyt jo edesmenneen Martin ylennyksen jälkeen.
– Hetekka heilui, kun pikajuna jyrisi yöllä ohi. Me asukkaat totuimme siihen, mutta vieraat heräsivät aina junan mennessä, Määttänen kertoo.
Tiukka Tuure vahti puistoa
– Hei, ei tämä olekaan nokkonen, mikähän tämä on? Puistoa reunustaa jalopuukuja. Olisi kiva tietää, mikä puulaji se on, Piikkiön liikennehistoriaan perehtynyt Hannu Rastas touhuaa polvenkorkuisessa pöheikössä.
Aseman ja 50 vuotta hoitamatta kasvaneen asemapuiston välissä on verkkoaita. Hehtaarin kokoiseen viidakkoon täytyy kiertää naapurin takapihan kautta.
Ojan yli on nostettu lauta sillaksi. Sitä käyttävät muurahaiset, mutta talloontunut aluskasvillisuus kielii ryteikössä käyneen hiljattain myös ihmisiä.
Vuosisadan alkupuolella asemapäälliköt olivat kylän silmäätekeviä kirkkoherran, apteekkarin ja pankinjohtajan lisäksi.
Robert Kokkola muistetaan Piikkiön aseman ensimmäisenä pitkäaikaisena asemapäällikkönä. Hänet nimitettiin päälliköksi 1900-luvun alussa ja hän teki työtä 1920-luvun puoliväliin saakka. Kokkola perusti arvopuita kasvavan asemapuiston, jota 1950-60-luvulla päällikkönä vaikuttanut vävypoika Tuure Malmivirta vaali.
– Malmivirta oli tiukka mies. Puistossa ei hänen aikanaan maleksittu. Hän kääntyisi haudassaan, jos näkisi, missä kunnossa puisto nyt on, Mäki tietää.
Juna herätti kylän henkiin
Piikkiön ydinkeskusta rakentui aseman ympärille. Kirkon vieressä palvellut posti muutti aseman tiloihin pian rakennuksen valmistumisen jälkeen. Paikallinen kauppa sai lisää asiakkaita. Hadvalantielle avattiin Osuuskauppa ja meijeri. Malmbergin suku rakensi kestikievarin Asematien päähän.
– Tuohon aikaan ei ollut autoja, vaan liikuttiin hevosilla ja laivoilla. Junan myötä päivittäinen liikkuminen tuli mahdolliseksi. Junalla kuljettiin töihin ja kouluun, Rastas taustoittaa.
Piikkiön paikallisopas Heljä Karjalainen-Manninen kertoo matkustajamäärien kasvaneen hurjaa tahtia. Vuonna 1899 Piikkiön asemalta lähti 3 600 matkustajaa. Kahdeksan vuotta Karjaa-Helsinki -radan valmistumisen jälkeen, vuonna 1911 matkustajia lähti jo 25 000.
Vilkkainta kulku oli Piikkiön ja Turun välillä, mutta suosittuja olivat myös Paimion ja Salon junat.
Osuuskaupalle ja meijerille rakennettiin oma sivuraide. Myöhemmin (1966) Navire käytti Osuuskaupan kiskoja.
Enää sivuraiteita ei maastosta löydy. Kerran palanut kievari on yhä pystyssä, se tunnetaan Raition talona.
Ostaisitko aseman?
Matkustajajuna ohittaa aseman puolen tunnin välein. Radan toisella puolella odottaa jono täyteen lastattuja puunkuljetusvaunuja.
– Kun asema suljettiin, olin kiinnostunut ostamaan talon. Kyselin hintaakin. Kuka tätä enää ostaisi, en minä ainakaan, Mäki huokaisee.
Sulkemisen jälkeen asemalla toimi 1990-luvulla kirpputori ja vielä muutama vuosi sitten asemalla asuttiin. Nyt talo on tyhjillään.
Asema siirtyy Senaatin omistukseen ensi vuoden alusta. Kiinteistöpäällikkö Petri Nurmio kertoo, että asema tulee myyntiin, ehkä jo ensi vuonna.
– Hylättyjen ratojen varresta myydyistä asemista on saatu jopa kymmeniä tuhansia euroja. Tämän myyminen voi olla vaikeaa – viiden metrin päässä kulkee toiminnassa oleva rata.
Joillekin juna oli liian nopea
Ennen ali- ja ylikulkujen rakentamista raiteilla tapahtui paljon onnettomuuksia. Autot ylittivät radan tasoristeyksen kautta, jalankulkijat usein oikaisivat ja loikkivat raiteiden yli aseman kohdalta.
Viljo Mäki kertoo, että läheltä piti -tilanteita tapahtui usein. Yksi onnettomuus tapahtui hänen silmiensä edessä.
– Päivällä, aina kun juna tuli, seisoin portailla vahtimassa.
Ulla Määttänen ei muista lapsuudestaan yhtään onnettomuutta. Hän muistaa 60-luvun lopun resiinalenkit huumorintajuisen isänsä kanssa.
– Isän kanssa ajoimme resiinalla, kun olin koulutyttö. Kun juna tuli, väistimme radan varteen. Välillä pysähdyimme syömään radan varressa kasvavia metsämansikoita.
Lähteet: Rantarata/Markku Nummelin, Rautatieasemat – arkkitehtuuria sadan vuoden ajalta/Pirjo Huvila, VR-yhtymä, www.vr150.fi, Piikkiön Karhun vuosisata/Hannu Rastas
Teksti Teija Uurinmäki
Juttu on julkaistu Kaarina-lehdessä 15.7.2015. Tämän viikon Kaarina-lehdessä (8.1.2017) kerromme aseman uudesta omistajasta.
