Kalevi Pirttijärvi kirjoitti runon äitienpäivän kunniaksi.
kun isä oli lähtenyt mailmalle.
Vuosiko siitä on, kun se ”krontti” lähti,
taitaapa olla jo sammunut tähti.
Kukahan äitienpäivänä minua muistaa,
vaikka hyvinhän meillä näinkin luistaa.
Mä oon ollu sun turvanas, tuumaili Kalle,
enkä isän tavoin lähtenyt mailmalle.
Helppoa ois tehdä, kuin isäkin silloin,
tuoda aamulla kukkia ja häipyä illoin.
Mutta muistoja ei saa jättää kesken,
kyllä minäkin tunnen sen iloisen lesken.
Kyllä hänenkin pitäisi katumusta kantaa,
Hänen pihansa saa nyt sulle kukkia antaa.
Ja Kalle pinkaisi matkaan kohti kylän laitaa,
ylittäen vauhdilla, parikin karja-aitaa.
Sonnikin seurasi tyyliä tosi huolella,
tuon kun opin, oon aina lehmien puolella.
Kuin rasvattu salama oli Kalle kukkamaalla,
sen mökin jonka ovea ei isältä suljettu haalla.
Hän tempasi kukkaset muistoks isänsä armaan,
joka samoja kukkia oli heille tuonut varmaan.
Taas vauhdilla takaisin ja yli muutama aita,
Mutta viimeiseen kiinni jäi Kallen paita.
Kalle mätkähti maahan ja edessä tuijotti sonni,
kukat sonnille antaen sanoi, kävipä sulla hyvä onni.
Multa meni tässä rytäkässä ihan uusi paita,
mutta olet ainoa, joka tietää missä on raja-aita.
Isä ei sitä tainnut tietää, tuumaili Kalle,
ja siirtyili pikkuhiljaa pois sivummalle.
Aidan takana lehmät kukkais-sonnia ihasteli,
Kalle pinkaisi kotiin ja näin äidille selitteli.
Kyllä tiukoissa paikoissa voi kukkia antaa,
näin pelkonsa peittää, mutta silti vastuunsa kantaa.
Elämässä voi mennä henki tai vain paita,
Tärkeintä on tietää, missä kulkee raja-aita.
