”En ole enää kenenkään omaisuutta”– Kaarinassa ei ole ohjeistusta kunniaväkivallasta

0
Turkissa on sanonta: Aile ailedir. Satsan satilmaz. Atsan atilmaz. Suomeksi: Perhe on perhe. Et voi myydä sitä. Et voi edes heittää sitä pois. Meryem Kaya otettiin huostaan kunniaväkivallan vuoksi, ja hän muutti Kaarinaan yksityiseen lastensuojeluyksikköön. Nykyään hän asuu omillaan Turussa.

KAARINA / Maria Kesti Kun 10-vuotiaalta Meryem Kaya kysyttiin koulussa Suomessa, onko hänen kotonaan väkivaltaa, hän vastasi ei.

Lasten kasvattaminen fyysisellä kurituksella oli Turkista tulleessa kurdilaisperheessä niin arkista ja normaalia, että hän ei ymmärtänyt, että siinä olisi ollut jotain erikoista.

Nyt Kaya on 19-vuotias. Hän on asunut 16-vuotiaasta saakka erossa perheestään.

Hänet huostaanotettiin kiireellisesti kunniaväkivallan vuoksi, ja hän muutti Kaarinaan yksityiseen lastensuojeluyksikköön.

Kaya halusi kertoa kokemuksistaan Kaarina-lehdelle tuodakseen ilmiötä tunnetummaksi.

– On tärkeää ja lohduttavaa tuntea, että ei ole yksin, hän painottaa.

– Jonkun pitää uskaltaa puhua ääneen siitä, että perheen ei saa antaa alistaa. Monet maahanmuuttajanuoret eivät tiedä, että kunniaväkivalta on väärin.

Kaarinassa luennoitiin kunniaväkivallasta osana hoitajien valtakunnallista työkokousta. Lue lisää asiantuntijan näkemyksistä artikkelin lopusta.

Ongelmat alkoivat teini-iässä

Kaya on asunut Suomessa 3-vuotiaasta. Hänen isänsä tuli alun perin Suomeen aloittaakseen uuden elämän, perusti yrityksen ja pärjäsi, ja perhe seurasi perässä.

Kayalla on viisi sisarta, mutta heitä ei ole otettu huostaan. Sen sijaan Kayan välit heihin ovat nyt lähes katkenneet.

– Minua kohdeltiin perheessä eri tavon kuin muita, ehkä siksi, että olin kaikkein hiljaisin, kiltein ja ahkerin. Kun muut katselivat olohuoneessa televisiota ja tein läksyjä, minut komennettiin tuomaan syötävää ja palvelemaan muita, hän miettii.

Alun perin häneen kohdistettiin yhtä paljon fyysistä väkivaltaa ja henkistä painostusta kuin muihinkin. Ongelmat alkoivat kasautua, kun Kaya tuli teini-ikään.

Kaya alkoi tiedostaa yhä paremmin, että perheen tiukat rajat ja lyöminen oli väärin. Hän olisi halunnut integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan. Kayan vanhemmat alkoivat pelätä Kayan menettävän neitsyytensä tulevaisuudessa.

Seurauksena myös muu perhe ja kurdiyhteisö tuomitsi Kayan.

Lyömistä ja rajoittamista

Kaya ei saanut lähteä kotoa pois kello 17 jälkeen, edes arkisin. Hän ei voinut harrastaa mitään.

– Kaikki kaverini lähtivät vasta siihen aikaan ulos, joten minulla ei kauheasti ollut enää kavereita, Kaya sanoo.

– Jos kävin lenkillä, en saanut mennä yksin, ja oli hyvin tarkkaa, mitä reittiä saan mennä. Lääkäriin tuli aina sisar tai joku muu mukaan.

Huivia hänen ei ollut pakko käyttää, mutta pukeutumista rajoitettiin. Alun perin Kaya sai käyttää T-paitoja, mutta myöhemmin hihojen piti ylettyä yli kyynärpään. Shortseja tai lyhyitä hameita ei saanut olla.

– Vanhemmat sanoivat, että perheen maine ei saa likaantua. Kaikki, mikä oli uskonnossa kielletty, oli kielletty minulta, vaikka he itse toimivat päinvastoin, Kaya ihmettelee.

Perheen jälkikasvu ei saanut maistaa alkoholia täysi-ikäisenäkään.

Poikakavereita ei saanut olla. Muuten Kaya ei vanhempien mukaan kelpaisi enää kenellekään vaimoksi.

Väkivalta lisääntyi lisääntymistään.

– Lyömistä avokämmenellä, lyömistä vyöllä, hiuksista repimistä, tavaroiden heittelyä päälle, seinään paiskaamista. Oli huorittelua ja haukkumista, Kaya kertoo.

Apua koulun opinto-ohjaajalta

Kaya masentui teini-ikäisenä ja yritti kahdesti itsemurhaa. Silti yksikään viranomainen ei kysynyt, miten kotona sujuu.

Avun rattaat lähtivät liikkeelle vasta, kun Kaya pyysi itse apua yläkoulun opinto-ohjaajalta.

– Kouluissa pitäisi uskaltaa ottaa asiaa esille oppilaiden kanssa. Kaikki eivät ole yhtä rohkeita kuin minä, ja meitä kunniaväkivallan uhreja on paljon, Kaya toteaa.

– Toisaalta suoraan ei voi kysyä, että onko kotonasi kunniaväkivaltaa. Jo se riittäisi, että kahden kesken kysyy, miten voit ja tuletko perheenjäsenten kanssa toimeen.

Kayan perhe on sunnimuslimeja ja kotoisin itä-Turkista, jossa asenteet ovat muuta Turkkia ahdasmielisemmät. Yleisesti koko Turkissa naisen asema on huono: arvion mukaan lähes joka päivä Turkissa kuolee nainen henkirikoksen vuoksi. Vaikka lait ovat tiukentuneet, niitä ei käytännössä valvota.

– Turkissa kunnian vaaliminen ja väkivalta ovat normaalistuneet. Esimerkiksi sillä, että nainen tulee täysi-ikäiseksi, ei ole merkitystä. Hän on aina jonkun miehen omaisuutta, Kaya luonnehtii.

Hän miettii, että osasyy hänen vanhempiensa käytökselle on se, että he eivät ole käyneet kouluja.

– Itsellänikin kesti aikaa ymmärtää, että en ole kenenkään tavara. En ole kenenkään omaisuutta. En ole kenenkään orja. Minulla on oikeus omiin mielipiteisiin, omiin tunteisiin, tavoitteisiin ja unelmiin.

Kaya ei pelkää enää perheensä tai kurdiyhteisön reaktioita.

– Olen onnekas. Olen Suomessa. Jos minulle tapahtuu jotain, voin ilmoittaa poliisille, ja poliisi ottaa minut vakavasti. Turkissa poliisi vain nauraisi eikä tekisi mitään, hän sanoo.

Haastateltavan nimi on muutettu asian arkaluonteisuuden vuoksi. Hänen perheensä ei ole asunut Kaarinassa.

Kun yhteisö hyväksyy väkivallan

Maahanmuuttajatytöllä on koulussa mustelmia kehossa, ja isä tulee aina noutamaan hänet koulusta. Terveydenhoitajalla herää epäilys, että perheessä on kunniaväkivaltaa. Hän soittaa tytön kotiin ja kyselee, mistä oikein on kyse.

Seuraavana päivänä tyttöä ei enää näy koulussa. Häntä ei näy sitä seuraavanakaan päivänä eikä koko lukuvuotena. Myös hänen muut kontaktinsa suomalaisiin ovat katkenneet. Yksikään viranomainen ei saa häneen enää yhteyttä.

Tällaisia tapauksia on Suomessa käynyt, kertoo kunniaväkivaltaa tutkinut Saara Pihlaja Rikosuhripäivystyksestä. Hyvää tarkoittavat viranomaiset ovat ratkaisevasti pahentaneet tilannetta.

Hän kävi Kaarinassa luennoimassa kunniaväkivallasta osana valtakunnallista maahanmuuttajien kanssa työskentelevien hoitajien työkokousta.

Ei vain maahanmuuttajilla

Suomessa kunniaväkivalta yhdistetään yleensä islaminuskoisiin maahanmuuttajaperheisiin. Pihlaja kuitenkin esittelee, että kunniaväkivaltaa esiintyy missä tahansa yhteisöissä. Esimerkiksi Suomessa pienissä kristityissä uskonnollisissa yhteisöissä on kohdeltu kapinoivia jäseniä tavalla, joka täyttää kunniaväkivallan kriteerit.

Kunniaväkivalta ei ole myöskään kytköksissä uskontoihin. Mistä tahansa syystä mikä tahansa yhteisö voi kokea, että jäsenen käytös tuottaa yhteisölle häpeää ja siihen on oikeutettua puuttua.

Yhteistä kunniaväkivallalle on, että kun yhteisö ei ole pystynyt kontrolloimaan jonkun jäsenensä tekoja, koko yhteisö hyväksyy tekoihin puuttumisen rajuilla keinoilla.

Yleensä uhrina on nainen tai tyttö, mutta myös pojat ja miehet ovat saaneet osansa.

Myös painostamista ja rajoittamista

Pihlaja toteaa, että vain ääritapauksissa kunniaväkivalta tarkoittaa varsinaista fyysistä väkivaltaa, kuten pahoinpitelyjä, raiskauksia ja murhia. Usein kyse on lievemmistä ilmiöistä: painostamisesta, sosiaalisen elämän rajoittamisesta ja eristämisestä, arjen kontrolloinnista, kuten kouluun ja vastaanotolle saattamisesta tilanteissa, joissa tarvetta ei ole.

Väkivalta voi olla myös taloudellista eli uhrin rahankäyttöä rajoitetaan, tai hänet pakotetaan naimisiin. Uhria saatetaan painostaa itsemurhaan. Kunniaväkivaltaa on myös hylkääminen.

– Omassa tutkimuksessani oli 14-vuotias tyttö, joka oli tullut Somaliasta Suomeen perheen yhdistämisten kautta. Hän oli kuitenkin raskaana tullessaan ja odotti aviotonta lasta. Perhe hylkäsi hänet saman tien ja muutti toiselle puolelle Suomea. Tyttö ei tuntenut Suomesta ketään eikä tiennyt maasta mitään, Pihlaja kertoo.

Yhteisöt kokevat uhkaavina usein vääränlaisen seuran ja seurustelukumppanit, vääränlaiset vaatteet, kouluttautumisen, päihteidenkäytön, hellyydenosoitukset julkisesti ja aviorikoksen. Lisäksi jos esimerkiksi veli kieltäytyy tekemästä kunniaväkivaltaa sisarelleen, myös veljestä tulee herkästi kunniaväkivallan kohde.

Selkeät toimintaohjeet tarvitaan

Kun koulussa heräsi epäilys siitä, että tyttö on kunniaväkivallan uhri, tyttö olisi pitänyt pyytää kahden kesken juttusille. Hänenkään kanssaan asiaa ei kannata ottaa esiin heti vaan vasta kun luottamus on syntynyt. Rikosuhripäivystyksestä tai muilta sopivilta tahoilta olisi pitänyt pyytää konsultaatiota. Yleensä on syytä tehdä yhteistyötä poliisin, sosiaalitoimen ja lastensuojelun kanssa.

Tärkeää on, että kaikki tiedot väkivallanteoista dokumentoidaan tarkkaan: mitä tapahtui, milloin, missä.

– Kouluissa pitäisi olla aina selkeät ohjeet, miten toimitaan ja mistä apua kunniaväkivaltaan saa, Pihlaja toteaa.

Epäilyksien pitää herätä paitsi ulkoisista väkivallan merkeistä myös silloin, kun nuori esimerkiksi lopettaa äkillisesti jonkin harrastuksen. Hälytysmerkkejä ovat myös se, että vastaanotoille ei koskaan anneta ottaa tulkkia vaan joku yhteisöstä tai perheestä tulkkaa puheet.

Lisäongelmana on, että moni uhreista ei tiedä, että kunniaväkivalta on väärin. Uhrit myös pelkäävät leimautuvansa tai tilanteen pahenevan, jos siihen puututaan.

Taustalla myös rakkautta

Yhteisön ulkopuoliset pitävät kunniaväkivaltaa usein käsittämättömänä, mutta yhteisön sisällä tilanne näyttäytyy toisenlaisena.

”Vanhempani rakastavat minua ja huolehtivat minusta. He haluavat varmistaa minulle hyvän tulevaisuuden. On oikein, että he rajoittavat minua”, yksi Pihlajan haastattelemista kunniaväkivallan uhreista luonnehti.

– Kunniaväkivallan taustalta löytyy rakkautta ja välittämisen osoittamista. Kunniaväkivalta on sen ylilyöntiä ja pimeä puoli, Pihlaja luonnehtii.

Kaikissa perheissä joudutaan tekemään murrosikäisten kanssa linjauksia, jotka eivät ole murrosikäisen itsensä mieleen. Vastuullinen vanhempi huolehtii teini-ikäisestään ja puuttuu esimerkiksi siihen, jos nuori etsiytyy kyseenalaiseen seuraan. Milloin rajoittamisessa ja valvomisessa mennään liian pitkälle? Vastaus ei ole itsestään selvä eikä sama yhteisöstä toiseen.

Kaarinassa ei ole ohjeita

Kaarinan sivistyspalveluilla ei ole yleistä ohjeistusta siihen, miten tunnistaa ja kohdata kouluissa oppilaisiin kohdistunut kunniaväkivalta.

– Jollain aikavälillä tällainen ohjeistus on kyllä syytä laatia, miettii Kaarinan johtava rehtori Kaj Kanervavuori .

– Meillä maahanmuuttajaoppilaiden määrä kasvaa jatkuvasti.

Hoitajat kokoontuivat Kaarinassa

Valtakunnallinen maahanmuuttajien kanssa työskentelevien hoitajien työkokous pidettiin tällä kertaa Kaarinassa.

– Oli Varsinais-Suomen vuoro, ja Kaarinasta tila järjestyi helpoimmin ja nopeimmin, kertoo terveydenhoitaja Hanna Saari Kaarinan palvelutori Eerikistä.

Kaksipäiväisen kokouksen aikana oli alustuksia ja keskusteluja pakolaistilanteesta, paperittomista, maahanmuuttajien seksuaali- ja lisääntymisterveydestä, hoitajien myötätuntouupumuksesta sekä maahanmuuttajien radikalisoitumisesta ja rikosten ennaltaehkäisystä. Puhujia oli muun muassa Migristä.

Vuosittaisia työkokouksia on pidetty hoitajien itsensä aloitteesta, ja niitä on tähän mennessä markkinoitu lähinnä puskaradiolla.

– Maahanmuuttajien hoitotyötä tekevät työskentelevät kunnissa varsin yksin. Näissä kokouksissa yhdistämme voimamme ja jaamme kokemuksia, Saari taustoittaa.

Hän, terveydenhoitaja Anna Ahonen Salon terveyspalveluista, sairaanhoitaja Jonna Summanen Raision terveyskeskuksesta ja terveydenhoitaja Nina Kevo Turun kaupungilta kiittelivät tilaisuuden innostavaa henkeä. Kaikki puhujatkin olivat tulleet paikalle ilmaiseksi.

– Kaikki ovat yhteisen asian äärellä ja pitävät tätä tärkeänä. Omaan työhön sai taas konkreettista apua, Ahonen ihasteli.