Joissakin lajeissa, kuten jääkiekossa, on oma joukkueensa urheilijoille, jotka käyttävät proteesia. Salibandyssa sellaista ei ole. Teo ei sellaista myöskään kaipaa.
Hän on oppinut kompensoimaan oikean käden puuttumista muilla ominaisuuksilla.
– Ei Tepe eroa muista pelaajista oikeastaan mitenkään. Lopputulos on yleensä sama, mutta pelityyli on hieman erilainen, joukkueen vastuuvalmentaja Kalle Järvinen kuvailee.
Kehonhallinnassa Teo on muita kädenmitan edellä. Hän on taitava hyödyntämään kehoaan pallon suojaamisessa. Jos syöttö ei onnistu jostakin kulmasta, hän pyörähtää ympäri. Laukaus lähtee rystyltä vähintään yhtä äkäisesti kuin toisilla kämmenpuolelta.
Teo itse kuvailee vahvuuksiaan yhdellä sanalla: syöttö. Salibandyssa hänen mielestään parasta on vauhti. Vähäsanainen teinipoika ei halua tehdä itsestään numeroa, vaikka herättää tahtomattaankin huomiota.
– Kun olemme jossakin pelaamassa, niin aika usein hän aiheuttaa katsomossa vilpittömän vau-efektin. Ihmiset ihastelevat, miten hyvin hän käsittelee palloa, Järvinen kertoo.
Liikunta on suuri voimavara
Teo oli kuusivuotias, kun hän aloitti lajin harrastamisen Kaarinan Sheriffeissä. Seuraavana keväänä hän sairastui luusyöpään. Sairauden takia oikea käsi jouduttiin amputoimaan paria viikkoa ennen ekaluokan alkamista.
– Kaksi viikkoa amputaation jälkeen Teo oli mukana pelaamassa jalkapalloturnauksessa, äiti Terhi Helander muistelee.
Samana syksynä poika opetteli uudelleen pyöräilemään ja uimaan. Teo oli oikeakätinen, mutta harjoitteli toimimaan vasemmalla kädellä.
– Hän ei ole koskaan kyseenalaistanut sitä, etteikö kykenisi samaan kuin muut. Hän on sinnikäs ja sisukas poika, äiti luonnehtii.
Erityisesti salibandysta tuli Teolle sairauden aikana tärkeä. Infektioriskin takia hänen piti vältellä parin vuoden ajan suuria ihmisjoukkoja. Teo paloi kuitenkin halusta päästä pelaamaan.
– Jälkeenpäin ajatellen Teon kohdalla on ollut kantava voima, että hän on pelannut ja touhunnut koko ajan, Terhi Helander arvelee.
Kentän ulkopuolella Teo joutuu taistelemaan aavesärkyjä vastaan. Kivut alkoivat Teon ollessa viidennellä luokalla.
Pahimmillaan hermosärky on niin voimakasta, että se vie jalat alta. Kipujen takia Teo joutuu välillä olemaan pitkiä aikoja koulusta pois.
Etenkin treenien väliin jääminen on nuorelle miehelle kova paikka. Salibandyn lisäksi hän harrastaa myös golfia ja jalkapalloa.
– Pelihalut ovat niin suuret, että ne ylittävät jopa kivun tietyn pisteeseen saakka. Ei sitä pysty oikein edes sanoittamaan, miten tärkeää liikkuminen ja joukkueeseen kuuluminen hänelle on, äiti toteaa.
Legendaarinen rankkari
Kaarinan Karhujen B-juniorit voitti viime vuonna Länsirannikon alueen karsintasarjan ja nousi kevätkaudeksi kilpasarjaan. Tänä syksynä joukkue pelaa yhtä ikäluokkaa ylempänä ja on alkusarjan päättyessä sarjataulukon puolivälissä.
Suurin osa porukasta on pelannut yhdessä päiväkoti-ikäisestä saakka ensin jalkapalloa Kaarinan Nappuloiden Kesämäen kyläjoukkueessa ja myöhemmin salibandya Kaarinan Karhuissa.
Vuonna 2004 syntynyt Teo on joukkuetovereitaan vuoden nuorempi. Hän liittyi joukkueeseen nelisen vuotta sitten, kun hänen oma porukkansa Kaarinan Sheriffeissä lopetti.
Sekä valmentajan että vanhempien mielestä joukkueessa on poikkeuksellisen vahva yhteishenki. Pelaajavaihtuvuus on vähäistä.
Sarjapelien lisäksi joukkue käy ulkomailla turnauksissa. Sponsorirahaa turnausmatkoille on saatu kaarinalaiselta muun muassa Mustahaperon asukasyhdistykseltä, jonka kummipelaaja Teo on.
– Tästä porukasta tekee vahvan se, ettei joukkue ole yksittäisten tähtien varassa, vaan jokaisella on kentällä oma tärkeä roolinsa. Kun yksi onnistuu, koko joukkue iloitsee, valmentaja Kalle Järvinen kuvailee.
Teon kohdalla muistellaan edelleen parin vuoden takaista rankkarimaalia Tallinnan turnauksessa. Teo hämäsi ensin maalivahdin ulos maalistaan ja nosti sen jälkeen pallon molarin yli yläkulmaan.
– Pelin jälkeen tuomari tuli sanomaan minulle, että se oli luultavasti hienoin rankkari, jonka hän on koskaan nähnyt, Järvinen muistelee.
