Kolumni: Pieni selviytyjä

0

Iltalenkillä koirani kanssa. Katselin yksin kulkevaa nuorta poikaa, ehkä 10-vuotiasta. Hiljaksiin hän lähestyi koiraani, kysyi, voiko silittää. Jotenkin aavistin, että haluaisi ehkä jutella jostain.

Niitä näitä juteltiin, myös hänen kännykkänsä toiminnoista, oli saanut juuri synttärilahjaksi uuden.

Yllättäen hän kysyi minulta, mitä mieltä olin ystävyydestä. Hyvä kysymys. Pyysin häntä tarkentamaan ajatuksiaan. Halusin kuulla, kuinka hän ymmärtää ystävyyden.

– Jos tehdään asioita yhdessä ja viihdytään harrastuksissa ja ne on aika samat! Ei puhuta pahaa toisesta muille! Käydään viemässä läksyt tai pelaamassa sen toisen kanssa, jos on kipeänä… Soitellaan ja tekstaillaan, viestitellään… välitetään siitä toisesta ja siitä, miten se voi.

Jäin miettimään hänen sanojaan. Hetki hiljaisuutta. Sitten kerroin hänelle, mitä aikuisten ystävyys voisi olla:

– Kun elämässä on vaikeaa, niin tosi ystävä kannustaa ja sanoo, että tulee se parempikin aika vielä. Kyllä, harrastetaan asioita ja kuulumisia vaihdetaan. Sellaista kuin ikuinen ystävyys, siihen en kuitenkaan usko.

Poika mietti sanojani ja kysyikin sitten, mitä tarkoittaa ikuinen ystävyys.

– Elämänpituista, siihen asti kun toinen kuolee.

Taas hiljaisuus.

– Tarkoitatko, että ei voi olla aina ystävä, eikö edes minun äiti ja isä?

– En tarkoita vanhempia vaan aikuisia, jotka elävät omaa elämäänsä, tutustuvat ehkä töissä tai harrastuksissa ja ovat vain ystäviä.

Tähän poika kertoi, että hän oli vähän surullinen, kun luuli, että yksi kaveri, se naapurin Petteri, olisi aina hänen ystävänsä. Kun luokalle tuli uusi poika Tuomas, niin alkoivat viihtyä Petterin kanssa, vaikka he kaikki kolme harrastivat yhdessä koripalloa ja monesti jonkun vanhempi kuljetti heitä kaikkia harrastuksiin.

Nyt nämä kaksi poikaa olivat alkaneet arvostella ja naureskella hänelle, kun ei ollut samanmerkkiset vaatteet.

– Sellaista eivät tosiystävät kyllä tee! sanoin ja taputin poikaa olkapäälle.

– Ja nyt Petteri oli juuri laittanut tekstaria, kun tarvitsee kyytiä harjoituksiin!

Surulliset silmät katsoivat minuun.

Äkkiä hän vaihtoi puheenaihetta ja kysyi minulta, tiedänkö mitä piste merkitsee. Kerroin, että aikoinaan aineenkirjoitustunnilla opettajani oli sanonut välimerkeistä kaikenlaista: kysymysmerkki kysyi, huutomerkki huusi asiaa, pilkku oli hetken pysähdys ja…

– Piste on tarinan loppu! huudahti poika riemastuneena.

Myönsin, että pisteeseen päättyy lause ja kyllä, myös tarina.

Äkkiä poika hymyili leveästi. Tyrmistyin.

– Ihmettelet varmaan, miksi hymyilen.

Nyökkäsin.

– No minä lähetin vastauksen sen Petterin viestiin. Pelkän pisteen! Se ei edes tiennyt, mitä se merkitsee, ja kysyi. En vastannut mitään, selvittäköön itse.

Hymyilimme yhdessä, ja sitten hän moikkasi ja lähti. Hän oli selviytyjä.

Marika Kosonen