Taisto Tähkämaa oli 14-vuotias syksyllä 1939, kun hän kuuli Paraisilla kotitilansa juurikaspellolla, että toinen maailmansota on alkanut. Työpäivä pellolla jatkui vuotta vanhemman isoveljen kanssa tiedon jälkeen tavalliseen tapaan, sillä puolentoista aarin päivätavoite oli nostettava ennen iltaa.
Tuossa hetkessä Tähkämaa ei osannut ajatellakaan, että olisi vajaan viiden vuoden päästä itse osa tuota sotaa.
– Ei sitä silloin miettinyt. Totta kai sodan etenemistä seurattiin uutisista ja pian alkoikin talvisota Suomessa. Arki jatkui kuitenkin samanlaisena Paraisilla kotitilalla sodan aikanakin, vaikka totta kai maan tulevaisuus mietityttikin, 94-vuotias Tähkämaa muistelee.
Jalkaväkirykmentti 35 kutsui
Syksyllä 1943 toinen maailmansota oli ehtinyt siihen vaiheeseen, että koko Euroopan kartta näytti hyvin erilaiselta kuin neljä vuotta aiemmin. Saksa oli valloittanut likimain koko Keski-Euroopan ja hyökkäsi nyt Neuvostoliiton kimppuun. Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja Yhdysvallat puolestaan hautoivat voimiensa yhdistämistä Saksaa vastaan.
Suomi oli tuossa välissä puolustautunut talvisodassa urhoollisesti Neuvostoliiton puna-armeijaa vastaan ja lähtenyt jatkosodasta hakemaan menetettyjä maa-alueita takaisin. Syksyllä 1943 Suomi ja Neuvostoliitto olivat asemasotavaiheessa, ja tuohon vaiheeseen mukaan komennettiin myös panssaritorjuntaan koulutettu 19-vuotias Taisto Tähkämaa.
Hän kuului siitä eteenpäin sodassa Turun seudulta kasattuun 1. divisioonan jalkaväkirykmentti 35:een, joka sijoitettiin asemasotavaiheessa Maaselän kannakselle eli Laatokan pohjoispuolelle.
– Se oli maastoltaan sellaista aluetta, ettei siellä voinut juuri panssarivaunuilla liikkua. Siinä mielessä koulutus meni hukkaan. Asemasota oli aika rauhallista, kaikenlaista puhdetyötä kehiteltiin korsuissa. Pyydysteltiin rottia ja luteita. Kymmenestä rotanhännästä sai aina yhden päivän vapaata, ja se oli hyvä porkkana meille nuorille miehille, Tähkämaa hymyilee.
Asemasodan aikana oli myös aikaa sivistää itseä ja suunnitella tulevaisuutta sodan jälkeen. Tähkämaa innostui jo tuolloin maanviljelyksestä ja imi oppia kirjallisuudesta.
– Ylipäänsä silloin puhe oli korsussa aina siitä, mitä teemme sitten, kun sota on ohi. Se auttoi varmasti myös jaksamaan, Tähkämaa miettii.
Tähkämaan Tali-Ihantalan ihme
Asemasotavaihe päättyi hetkessä, kun Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella alkoi kesäkuun 9. päivänä 1944. Myös Tähkämaan jalkaväkirykmentti 35 komennettiin pikavauhtia etelään tukemaan perääntymiseen pakotettuja suomalaisjoukkoja.
Marssilla kohti taistelutannerta Tähkämaa sai tiedon, että Viipuri oli menetetty. Rykmentin lähestyessä puolustuslinjaa heitä tuli vastaan lukuisia rintamakarkureita eli hiippareita. Heidän viestinsä oli selvä: ”Älkää menkö sinne, siellä menee rykmentti päivässä!”
Siinä vaiheessa henkinen kantti oli koetuksella.
– Lähetin kirjeen kotiin ajatellen, että koko Suomi oli mennyttä. Ei siinä hetkessä oikein osannut kuvitella, että asiat palaisivat entiselleen, Tähkämaa herkistyy.
– Mutta hiljalleen mieliala alkoi kohentua. Heinäkuu 1944 oli kaunis, aurinkoinen ja lämmin. Saimme puolustettua omia asemiamme suht helposti muutaman ensimmäisen hyökkäyksen aikana, ja siitä usko isänmaan säilymiseen itsenäisenä alkoi hiljalleen nousta. Niin minä koen Ihantalan ihmeen: yksittäisen sotilaan uskona siihen, että voimme pelastaa Suomen itsenäisyyden. Ei siinä ollut kyse mistään Mannerheimin päiväkäskyistä tai muusta sellaisesta. Näkisin, että aika moni muu sotilas koki saman kuin minä noina heinäkuun päivinä, Tähkämaa jatkaa.
Kotiinpaluu oli kansanjuhla
Vaikka Viipuri menetettiin, hidastivat suomalaisjoukot puna-armeijan etenemistä siinä määrin heinäkuun ensimmäisten viikkojen aikana, että Neuvostoliiton silloisen johtajan Josif Stalinin piti haudata haaveensa Helsingin ja sen myötä koko Suomen nopeasta miehittämisestä.
Vaikka kiivaimmat sotatoimet päättyivät Kannaksella heinäkuun puolivälissä 1944, kotiutui Tähkämaa vasta marraskuussa suoritettuaan syksyllä ensin armeijakoulutuksen loppuun Kontiolahdella. Hän muistaa tuon päivän edelleen hyvin.
– Juna-asemalla oli paljon kansaa vastaanottamassa meitä. Lotat olivat keittäneet kahvit, ja ne nautittiin sitten ennen kuin kukin jatkoi omiin suuntiinsa.
Sodan jälkeen Tähkämaa opiskeli maataloutta ja metsänhoitoa niin maamieskoulussa, kansanopistossa kuin Turun ruotsinkielisessä korkeakoulussa.
1960-luvulla Parainen vaihtui Piikkiön Harvaluodon saareen, jonne hän asettui viljelemään uutta kotitilaansa.
– Karkeasti voi sanoa, että ensimmäiset 40 vuotta menivät Paraisilla ja seuraavat 40 vuotta Piikkiössä. Nyt olen sitten asunut vähän eri puolilla Kaarinaa sen jälkeen, kun lähdin kotitilalta 2012, Tähkämaa kertaa.
Toinen kierros Sagassa
Tähkämaa muutti pari viikkoa sitten palvelutalo Sagaan Turkuun. Itse asiassa hän muutti sinne ensimmäisen kerran jo liki kahdeksan vuotta sitten, mutta tuolloin hän koki olevansa liian rauhaton palvelutaloasumiseen.
– Vaimon menehdyttyä syksyllä 2011 muutin ensimmäisen kerran tänne. En viihtynyt. Kokeillaan nyt uudelleen, josko olisin rauhoittunut sen verran, Tähkämaa hymyilee.
94-vuotias sotaveteraani kiinnostui 1960-luvulla myös politiikasta. Tie vei vuonna 1970 eduskuntaan, jossa hän eteni aina puolustusministeriksi (1977–79) ja maa- ja metsätalousministeriksi (1979–83) asti. Kiinnostus Suomen ulkopolitiikkaa kohtaan on säilynyt näihin päiviin asti, ja Tähkämaa seuraakin herkeämättä uutisia sekä ammentaa tietoa mittavasta kirjakokoelmastaan liki päivittäin.
Paljon nähneen Tähkämaan viesti puolustusliitto Natoon liittymisen suhteen on selvä.
– Ei missään nimessä. Suomen itsenäisyyden kannalta olennaisinta on ylläpitää rauha ja hyvät suhteet itärajalla. Spekulaatiot Natoon liittymisestä luovat ainoastaan rauhattomuutta. En ymmärrä, miksi Natoon liittymisestä edes puhutaan, sillä kun kansalta on gallupeissa kysytty asiasta, on vastaus ollut aina kielteinen, Tähkämaa ihmettelee.
Teksti ja kuva: Jan Sundman