Joulu on itselleni vuoden sykähdyttävintä aikaa. Kantapään kautta aikataulutuskin on alkanut toimia niin, että joulun saa valmistettua ilman isoja perheriitoja ja suurta stressiä.
Nyt lapseni ovat teini-iässä tai aikuisia, ja heidän asenteensa jouluhössötykseen on ”ihan kiva, mutta ilmankin pärjäisi”. Olen joutunut tuumimaan kerran jos toisenkin, kenen vuoksi joulupuuhia oikeastaan teemme. Kun perhe on erikseen käskettävä leipomaan piparkakkuja sen sijaan, että lapset odottaisivat muotit kourassa innosta hyppien, onko perinteistä tullut vain sarja itse aiheutettuja pakkoja? Onko oikeutettua, että vaadin niin paljon työtä ja vaivaa joulun eteen perheenjäseniltä? Eikö joulun sanomaa voisi tuntea sydämessä pienemmälläkin vaivalla?
Kun kyseltiin jälkikasvulta, kenen vuoksi he tekevät joulua, vastauksesi tuli hämmästyneellä äänellä: No, äidin, tietenkin.
Snif. En ollut tätä näin päin ajatellutkaan. Ei minulle muuta joululahjaa tarvitsekaan sitten enää antaa. Kröh, käynpä tässä niistämässä.
Maria Kesti
