Itku oli tullut, kun heidän tarkoitusperiään oli epäilty ja heidät oli julkisesti – vaikkakin nimettömästi – leimattu.
Kaarinalainen kissakiista oli kuin pienoiskuvaus keskustelukulttuurista, joka Suomessa ja maailmalla tällä hetkellä on. Ajallemme on ominaista vakaa usko siihen, että ihmisillä on hyvän asian varjolla – oli se sitten kissojen kaltoinkohtelun, hallitsemattoman maahanmuuton, ilmastonmuutoksen tai vaikkapa harkitsemattomien säästöjen estäminen – oikeus tuomita julkisesti ja tarkemmin selvää ottamatta kuka tahansa, joka etäisesti vaikuttaa siltä, että olisi pahalla asialla.
Kun leima osuu omaan itseen, tunne on nöyryyttävä. Itse päädyin kohteeksi viimeksi eläinlääkärissä, ja aiheena sattui silloinkin olemaan kissat. Kun kerroin toivovamme tyttökissamme saavan pennut ennen leikkausta, eläinlääkäri kysyi närkästyneenä ”Miksi?” ja piti vihaisen puhuttelun villiintyneistä kissapopulaatioista. Luikin pois itseni likaiseksi tuntien, kuin haalisin kissanpentuja vain viskatakseni ne hykerrellen luontoon. Mikä minussa oli ollut sellaista, että juuri minun oletettiin heittävän ranttaliksi? Edelleen pelkään eläinlääkäriajan varaamista.
Moraalinen närkästys aidoista epäkohdista ja todellisista väärinkäytöksistä ei anna lupaa syytellä ihmisiä hypoteettisen epäilyn perusteella. Perusteeton tikun nokkaan nostaminen ei myöskään vie hyvää asiaa eteenpäin vaan usuttaa vain torjumaan ja kieltämään sen.
Maria Kesti