Kalevi Pirttijärven kolumni: Lasten suusta ja vähän aikuistenkin

0

Kun sadepisarat aamuisin herättelevät ropinallaan, tulee usein mieleeni lapsuuden kesät. Kouluun menoa ei ollut, ja sateen ropina saattoi olla merkkinä vapaapäivästä.

Nukuimme vanhimman veljeni kanssa kesäisin vinttikamarissa. Usein ropinan voimakkuuden arvaus päättyi isän lakooniseen ilmoitukseen oviaukolla: Se on vähä punssin nihkee keli, mutta ei se töitä haittaa. Nouskaas pisulle, kyllä kaki on hajusta päätellen jo tullutkin.

Kun sitten omien lapsieni kanssa kävimme mummolassa, tuli aikakauden muutos konkreettisesti esiin. Tietysti tuli korostetusti kerrottua, kuinka me samanikäisinä teimme kaikkia maatalon töitä. Nyt oli naapurissakin kaksi lasteni ikäistä veitikkaa, joiden leikkejä sain seurata aitiopaikalta. Satoi tai paistoi, kaikki päivät olivat vapaapäiviä, jotka ruokailu harmillisesti keskeytti.

Pari hauskaa tapausta on jäänyt mieleeni. Ukki oli kova kalastamaan, ja varma saalis oli hauet katiskalla, silloinkin, kun soutajan puute esti verkkohommat. Ja kalasoppa oli keitettävä niin kuin ukki oli tottunut.

Noin kilonen hauki perattin ja paloiteltiin poikittaisiin, reilun tuuman kappaleisiin sipulin ja lantun kanssa. Mummin mennessä katsomaan keiton edistymistä poikakin halusi katsoa kattilaan.

Hämillään päätään puristaen hän tokaisi: Mä en taida tykätä tosta.

Ukki huusi hänelle: Mitä sä sielä näit ?

Risuaidan, vastasi poika.

Vastaus oli todella vertailukelpoinen. Sillä ukki oli jättänyt pätkän vanhaa riukuaitaa lähipellon viereen nähtäväksi, ja ukki käytti siitä nimeä risuaita. Kyllähän ne isot, törröttävät hauen ruodot täydensivät pojalle risuaidan mielikuvan.

Kuten kerroinkin, oli naapurissa samanikäiset lapset kuin meilläkin. Nuorempi tyttö ei osannut sanoa ässää, ja minä kiusoittelin, tosin opettavaisesti. Kysyin aina tavatessamme, joko sinä osaat sanoa Sika-Possu. Kerran taas, kun kysyin, ei hän vastannut mitään.

Hänen veljensä nimi oli Juho, jota kaikki tietenkin sanoivat Jussiksi. Minä halusin vähän helpottaa hänen vastaustaan ja kysyin: No missäs Juho on?

Nyt pamahti tytöltä vastaus välittömästi: Ei te ole mikään Juho, vaan te on JUTTI. Ja tinä oot itte Tika-Pottu.

En minäkään ollut enää hienotunteinen. Vaan tavatessamme myöhemmin, kun hän osasi jo ässän, kysyin, mitä Juttille kuuluu. Nauru kelpasi vielä vuosien jälkeenkin, ja kalasoppakin – mummin käsittelyn jälkeen – maistui aina kaikille. Ruodotkin olivat johonkin kadonneet.

Kalevi Pirttijärvi

Leave a Reply

  Subscribe  
Notify of