Pääkirjoitus: Jätä myös taajamaan ei-kenenkään-maata

0

Parisen viikkoa sitten kysyin Facebookissa lukijoiden lempimetsää Kaarinassa. Moni ilmoitti rakkaimman metsänsä olevan lapsuudenmetsä: se korpi, tiheikkö tai rämeikkö, jossa lapsena tuli leikittyä parhaimmat mielikuvitusleikit. Näin on itsellänikin, vaikka myöhemmin on tullut tarvottua hienoja metsiä toisensa jälkeen.

Kyselytutkimusten mukaan suomalaiset pitävät metsiä turva- ja rauhoittumispaikkoina. Suomalaiset hakeutuvat metsiin, jotta pääsevät irti arjen hektisyydestä tai ihan vain yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen. Suomalaiset kokevat, että metsässä saa olla juuri sellainen kuin on. Tällainen metsäsuhde on poikkeuksellinen: muille kansoille metsä näyttäytyy usein uhkaavana ja pelottavana.

Useimmat suomalaislapset ovat myös päässeet omin päin metsiin leikkimään. Pienikin lapsi tunnistaa, että metsä on ei-kenenkään-maata, jossa saa olla mitä tahansa. Kukaan ei säätele etukäteen, miten metsässä kuuluu olla. Lisäksi siinä, missä leikkipuiston maastona on hiekkaa, soraa tai nurmikkoa, metsässä on jalkojen alla pienelläkin alueella satoja omituiselta näyttäviä objekteja. Kun niille ei ole nimiä, ne voivat yhtä hyvin olla taikasauvoja, ruokaa tai sudenkarkotusaseita.

Nyt, kun Kaarinan yhdyskuntarakennetta tiivistetään ja asukasmäärän kasvu vaatii pysäyttämätöntä rakennusbuumia, jääkö kaarinalaisiin taajamiin riittävästi metsiä lasten leikittäväksi? Mikäli yhä useampi lapsi pääsee metsään ainoastaan aikuisten avustamana, olemme katkaisemassa ketjua, josta suomalainen metsäsuhde on rakentunut.

On myös hyvä muistaa, että lapsen näkökulmasta metsäksi kelpaa pienikin metsä. Moni on aikuisena hämmästynyt, miten piskuinen oma lapsuudenmetsä oli. Jo muutama sammaleinen kivi ja tiheikkö laittaa mielikuvituksen laukkaamaan.

Maria Kesti

Leave a Reply

  Subscribe  
Notify of