Jos tykkää jostakusta, se pitää kertoa. Muuten rakkaus menee hukkaan. Kun antaa anteeksi, voi unohtaa. Elämäntarkoitus on… Tai no, jätetäänpä se suuren ajattelijan Karhu Murhisen paljastettavaksi.
Hanna Mäkisen Kaarina-Teatteriin ohjaama lastennäytelmä Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen pohtii lapsentasoisesti elämän suuria kysymyksiä. Tarina alkaa, kun Timo Parvelan kirjoista tutut Maukka-kissa ja Väykkä-koira saavat asuintoverikseen pienen päästäisen, jolla on suuri nimi.
Päästäisen 800 kertaa minuutissa tikittävä sydän tuo Maukan ja Väykän elämään uuden rytmin. Murhisen elämä on ehkä lyhyt, mutta ehdottomasti tapahtumarikas.
Lapsiyleisöä tuntui huvittavan erityisesti kohtaus päästäisen syntymäpäiväjuhlista, kun yksivuotias Murhinen laskee olevansa päästäisen vuosissa aikuinen. Siis yksivuotias aikuinen! Ja mitä kaikkea aikuisena kuulukaan tehdä? ”Pussata, yäk”, kuului vastaus yleisöstä.
Väykkä-koiran ja pikku päästäisen luonteenpiirteet tulevat mainiosti esiin Kristiina Koljosen ja Ritva Huotarin käsittelyssä. Hengästyttävimmän roolisuorituksen tekee Janne Mattila , joka hyppää sujuvasti Maukka-kissasta Possu Röhkötiksi ja Ahma-veljeksi.
Asuvaihdot menevät joutuisasti Karhu Murhisen jututtaessa yleisöä. Samalla takarivikin pääsee kosketuksiin roolihahmojen kanssa. Yleisön mukaan ottaminen nostaa esityksen intensiteettiä, mutta väliaika tai pieni tiivistäminen olisi ollut kaikkein nuorimpien katsojien näkökulmasta paikallaan.
Erityiskiitos näytelmälle aidosti koskettavasta lopusta. Valitettavan monesta nykysadusta surulliset tunteet on siivottu pois, koska ei luoteta lapsen kykyyn käsitellä vaikeita asioita.
Kuusivuotias katsoja pohti, että lopussa vähän itketti, vaikka oikeastaan tarina oli aika onnellinen. Kotimatkalla puhuimme kuolemasta, ettei se ole niin paha asia, jos se tapahtuu vanhana ja ystävien ympäröimänä.
Teksti: Heinimaija Hirvonen
