No olihan se toki paljon lähempänä kuin Filippiinit, joka oli vastapuolella. Tässä kolumnissa on näkökenttäni paremmin hallussa.
Suomen näkyvyyttä ulkomailmaan on näkyvästi edistänyt meidän uusi pääministerimme. Tietysti positiivisen näkyvyyden lähtökohta on, että hän on nuori ja nainen, eikä ulkomuotokaan ole rasite. Varsinaiset teot ovat vielä edessäpäin. Vain sellaiset, jotka ovat syntyneet hopealusikka suussa, ilkkuvat hänen työuraansa, ymmärtämättä, että joidenkin pitää lusikkansa itse ansaita.
Minun elämäni on oma taideteokseni. Värikkyyttä ei siitä ole puuttunut. Kaikkea värikkyyttä en olisi koskaan saanut näillä äidin pyykkivesillä. On elämäni teoksessa tummiakin sävyjä, ja nekin olen itse maalannut. Elämässä pitää aina olla esimerkkejä.
Tällä hetkellä fanitan paria miestä. Roope Lipasti on armoton humoristi. Ja kirkkoon kuulun niin kauan kuin siellä on yksikin Jouni Lehikoinen.
No pakkohan tässä vaiheessa on kolmaskin fanituksen kohde tunnustaa.
Hän on pyöreä, pahansuinen ja hänellä on oma palsta. En tarkoita sitä Luojan omaa maatilkkua. Suhteen tässä vaiheessa en ole vielä sukupuolta varmistanut. Hänen palstansa on paikallisessa sanomalehdessä.
Minulle hän on ainoa, joka selittää asiat niin päin seiniä. Että huomaan olevani väärässä, vaikka olenkin oikeassa. Hänen nimensä on Pahimus, eikä koskaan nimi ole ollut niin takuuvarma enne.
No, henkilöön voi ihastua, pääministeriinkin. Puolueen toilailuhin on vaikea löytää yhteistä nimittäjää. Sitten luin lehdestä ihastuksesta punaisiin kumisaappaisiin. Suomen talvessa ne ovat välttämättömät. Tosin minulla malli ja väri ovat maanläheiset, viittaisivat enemmänkin keskustaan. Oikeistolainen piirre on se, että ne eivät haluaisi näyttää vieraille rahvaanomaisuuttaan. Joskus taas tuntuu, että niille on jokainen tarjoamani suunta väärä.
Silloin sanon niille, että olette paitsiossa, aivan kuin kannatuksellaan Suomen suurin puolue. Sillä jalkapallo-terminä siihen loppuu hyväkin hyökkäys. Kuten huomasitte, en minä politikoinut. Koulutin vain saappaitani.
Annetaan saappaille vähän ikähyvitystä. Kyllä niillä vielä metsässä pärjää. Toisaalta siellä on niitä susia. Tuntuu siltä, että susi-hysteriassa taistellaan eri ihmisryhmien välillä eikä suden ja ihmisen välillä. Ei susi ole Suomen tarustossa mitään sädekehää koskaan saanut, mutta sillä on ollut paikkansa luonnossa, välttämättömänä pahana.
Tulee mieleeni 1990-luvulla liikkunut Mietoisten susi. Se oli ilmeisesti Suomen ensimmäinen Pantasusi. Lehtitietojen mukaan myöhemmin selvisi, että sen pannassa luki Friitalan Nahka Oy. Ei muita tuntomerkkejä.
Ehkä parhaiten suden sijoittumista ihmisen ajatusmaailmaan kuvaa vanha kansan sanonta: Toinen ihminen on toisen ihmisen susi. Siinä ajateltavaa.
Kalevi Pirttijärvi
Monien merien
matkaaja