Kun kysyin tästä, sain yllättyneen vastauksen: ”No… me ajattelimme, että eivät moottoriveneilijät kuitenkaan välitä ympäristöstä.”
Vastaus kieli paljon. Jopa asiantuntijoiden sisäisenä mallina oli, että ympäristönsuojelu on identiteettipolitiikkaa: luontoystävällisillä valinnoilla rakennetaan lähinnä omaa minäkuvaa. Se, että yksilö kompostoi kahvinporot, muuttuu tällöin tärkeämmäksi kuin se, että koko Suomen hiilidioksidipäästöjä vähennettäisiin.
Ympäristöongelmat tuskin ratkeavat, jos ilmastonmuutoksen ja Itämeren saastumisen torjuminen sälytetään vain harvoille ja valituille.
On ymmärrettävää, että ihmiset eivät mielellään muuta totuttuja tapoja. Toisaalta kaikkeen tottuu. Autoissa promillerajoja ja turvavöitä pidettiin joskus naurettavina. Tupakointikielto sisätiloissa kuulosti hullulta. Nyt ne ovat normaalia arkea.
Jätteiden lajittelussa itselleni uutta on ollut muovipakkausten kierrätys. Hävettää myöntää, että uusi jätepussi ilmestyi roskiskaappiini vasta sosiaalisesta paineesta: kun muillakin oli.
Aluksi tuntui hankalalta. Muovipakkauksia oli tottunut pitämään sekajätteenä muiden joukossa. Nyt muovipakkaus kädessä kuin loistaa varoitusvaloa. Tekee melkein pahaa, jos kyläillessä joutuu heittämään muovit sekajätteisiin.
Saman on kokenut moni muukin suomalainen: uudet rutiinit löytyvät, ja niistä voi innostua. Kaarinalaisetkin kaipaavat kipeästi lisää muovinkeräyspisteitä (s. 4–5).
Maria Kesti
