Kirjailija Roope Lipastin mukaan lukemista pitäisi treenata niin kuin jääkiekkoa (s. 16). Vähintään kerran viikossa ja porukalla. Kirjastossa pitäisi järjestää lapsille Murhapiirejä tai Mysteerikerhoja, joissa luettaisiin kirjoja ja puhuttaisiin niistä.
Vanhemmat ovat valmiita satsaamaan lasten liikuntaharrastuksiin huomattavia määriä aikaa ja rahaa, koska liikunta on hyväksi terveydelle. Ehkä lukemisen hyötyjä ei ole osattu nostaa samalla tavalla esille.
Selvää on, että ihminen, joka ei osaa lukea tai ilmaista itseään, on urheilutermein altavastaaja. Hän antaa etumatkaa muille niin koulussa kuin työelämässä. Fiksut pärjäävät paremmin.
Toisaalta koskaan ei ole liian myöhäistä ruveta lukemaan. Kun mietin omaa lapsuuttani, on suorastaan ihme, että olen nykyisin missään tekemisissä kirjainten kanssa. Toisin kuin parhaat kaverini, en osannut kouluun mennessä lukea. Kuuntelin mielelläni satuja, mutta lukeminen oli pakkopullaa, koska olin siinä heikompi kuin muut.
Opin lukemaan samalla tavalla kuin opin hiihtämäänkin – nimittäin kilpailemalla. Kummastakaan en erityisemmin piitannut, mutta halusin voittaa. Kun luokassa järjestettiin lukuhaaste, jossa tavoitteena oli lukea mahdollisimman paljon kirjoja, tartuin siihen suurella päättäväisyydellä. Luin illat ja välitunnit. Välillä fuskasin ja harpoin pitkäveteisten kohtien yli.
En muista, pääsinkö edes mitalisijoille, mutta puolivahingossa opin lukemaan ja löysin omat lempikirjani. Väitän, että se on ollut koko elämän mittakaavassa paras palkinto.
Heinimaija Hirvonen