Marjut Brunilan kolumni: Korona-ajan sankareita

0

”Keitä ne on ne sankarit…?” Eräs mummo keksi laittaa nallen ikkunalle ilahduttamaan ohikulkevia lapsia. Tämä tapa levisi useille paikkakunnille, joissa ihmiset tekivät erilaisia nallesommitelmia ikkunoihin.

Eräs nallen nähnyt lapsi lähetti nalleikkunan luoneelle naapurinmummolle kiitoskortin, jonka hän oli itse piirtänyt. Tämän lapsen kaverit innostuivat myös lähettämään naapureilleen kortteja, joissa oli itse keksittyjä runoja. Lasten vanhemmat kirjoittivat asiasta Facebookiin, jolloin moni aikuinenkin muisti, kuinka mukavaa oli kirjoittaa ja saada oikeita postikortteja.

Yhdessä naapurustossa toimitettiin senioreille ruokatarpeita, ja tapa levisi koko Suomeen. Oli seurakuntia, jotka tarjosivat kaupassakäyntiapua. Eräs lähikauppias keräsi sähköpostiviestin välityksellä valmiita kauppakasseja, joita sai hakea kaupalta. Toinen kauppias kuuli tästä ja päätti tehdä samoin.

Yksi trubaduuri, jolta loppuivat työt, kävi laulamassa yksinäisten ihmisten kotiovella ja naapuruston pihoilla. Sana kiiri, ja muutkin laulutaitoiset lähtivät ilahduttamaan kotona nököttäviä ihmisiä. Eräs pappi teki musiikin säestyksellä etärukouksen someen. Moni seurakuntalainen ilahtui. Yksi heistä oli kirjastontäti, joka keksi, että kirjailijavierailujakin voi striimata nettiin. Tästä paikallinen kirjailija sai idean lukea omia teoksiaan someen.

Eräs mies tuli ulkomailta rahattomana Suomeen ja joutui karanteeniin. Hänen ystävänsä keksi mennä ruokajonoon hakemaan karanteenissa olevalle ruokaa. Yksi usein ruokajonossa kävijä huomasi, että siellä alkoi käydä lapsiperheitä, joita ei aiemmin ollut näkynyt. Kun tästä levisi tieto, eräs kunta alkoi jakaa ruokakasseja pulaan joutuneille.

Tässä on mainittuna vain murto-osa siitä hyvästä, joka lähti kiertämään jouduttuamme tänä keväänä aivan uudenlaiseen tilanteeseen. Koulukin muuttui etäkouluksi, ja opettajat, oppilaat ja näiden vanhemmat joutuivat venymään epätavanomaiseen. Osa opettajista, joilla oli paljon oppilaita, teki etätehtäviä ja oli yhteydessä lapsiin päivittäin aamusta iltaan. Oli lapsia, joilla ei ollut tekniikkaa yhteydenpitoon mutta jotka sinnittelivät silti uudessa tilanteessa eivätkä valittaneet. Monet etätöihin tai lomautuksen vuoksi kotiin jääneet vanhemmat joutuivat apuopettajiksi. Eräs isä totesi, ettei hän ole koskaan viettänyt näin paljon aikaa perheensä kanssa. Perheenjäsenet ovat lähentyneet toisiaan kriisin keskellä.

En maininnut vielä hoitajaa, joka meni joka aamu töihin peläten, että saisi itse tartunnan, sillä hänellä oli vakavasti sairas lapsi kotona. En maininnut rokotteen parissa uurastavaa lääkäriä, joka toivoi keksivänsä aseen tämän näkymättömän vihollisen tainnuttamiseksi. En maininnut yrittäjää, jonka työt loppuivat ja joka siitä huolimatta jaksoi tehdä vapaaehtoistyötä. Ehkäpä juuri näistä syistä Suomi on maailman onnellisin maa, ja juuri siksi ”…me ollaan sankareita elämän, ihan jokainen.”

Marjut Brunila

Kirjailija Littoisista