Poikkeusoloista on tullut arkea, ja kaikki tuntuu normaalimmalta kuin oikeasti onkaan. Unohdan jatkuvasti, kuinka käsittämättömiltä jokapäiväiset uutisotsikot olisivat tuntuneet vielä alkuvuodesta. Maailma on muuttunut dystopiaelokuvaksi, ja jotenkin kaikki silti jatkavat urheina eteenpäin.
On raskasta ajatella, että elämme suurinta globaalia kriisiä sitten toisen maailmansodan. On raskasta arvailla, kuinka kauan tämä vielä kestää. Entä jos tämä onkin vasta alkua? Siksi on helpottavaa keskittyä siihen, miten hyödyntäisi ylimääräisen ajan nyt, kun harrastuksiin ei pääse, ketään ei voi tavata ja pahimmassa tapauksessa töitäkään ei enää ole.
Kaikki eivät kuitenkaan reagoi kriisitilanteeseen alkamalla tomerasti keittää hilloa tai opettelemalla puhumaan uutta kieltä ja kutomaan sukkia, eikä tarvitsekaan. Nyt pitää antaa itselleen lupa olla väsynyt ja olla tekemättä yhtään mitään.
Tämä aika jää historiankirjoihin, maailma ei toivu tästä pitkään aikaan eikä ehkä palaa täysin ennalleen koskaan. Lupaan, että lapsenlapsemme eivät kysy meiltä, kuinka monta uutta taitoa opimme ja mitä saavutimme kriisin keskellä. He kysyvät, miten selvisimme, ja vastaus siihen voi olla yhtä hyvin se, että katsoimme päivässä kokonaisen kauden suosittua sarjaa tai leivoimme vain syödäksemme taikinaa.
Nyt ei eletä normaalioloissa, nyt ei tarvitse jaksaa elää normaalia elämää. Ollaan armollisia itsellemme ja toisillemme. Eikä aleta vertailla koronasaavutuksia sitten, kun tämä joskus on vihdoin ohi.
Mia Markki
