Pääkirjoitus: Kahdeksas viikko näkemättä

0

Tässä lehdessä puhutaan siitä, miten surullista on, kun isät eivät pääse osastolle hoitamaan vastasyntyneitä lapsiaan (s. 4–5).

Samaan aikaan on puhuttu ihmeellisen vähän siitä, että vanhukset ovat olleet vanhainkodeissa jo viikkokausia näkemättä läheisiään. Vierailurajoituksia määrätessään hallitus kannusti soittamaan vanhuksille Skype-puheluita.

Neuvo tuntuu huonolta vitsiltä ottaen huomioon, että iso osa vanhainkodin asukkaista on muistisairaita vanhuksia, jotka eivät osaa käyttää edes puhelinta. Myös osa omaisista on eläkeiässä eivätkä välttämättä teknologisen kehityksen viimeisellä aallonharjalla.

Vanhainkotien sulkeminen vierailijoita oli ymmärrettävää epidemian alkuvaiheessa, koska korona on erityisen vaarallinen vanhoille heikkokuntoisille ihmisille. Nyt näyttää siltä, että epidemia jatkuu Suomessa ainakin kuukausia. Osa asukkaista kuolee sinä aikana joka tapauksessa – jos ei koronaan, niin johonkin muuhun.

Minulla on ikävä mammaani, joka täytti juuri 85 vuotta. Veimme palvelutalon oven taakse ruusukimpun ja täytekakun. Hän ei pysty puhumaan puhelimessa, mutta soitamme vanhainkotiin, jotta hän kuulee äänemme.

Mietin, mitä mamma tekisi, jos hän saisi itse valita. Ottaisiko hän mieluummin riskin ja näkisi meitä? Itse näen, että vanhainkodin asukkaalle koronaakin suurempi tragedia on se, että hän elää loppuelämänsä näkemättä läheisiään.

Vanhainkotien vierailukielto on todennäköisesti viimeisiä rajoituksia, joita puretaan. Inhimillisestä näkökulmasta ajatellen sen pitäisi olla ensimmäisiä. Ainakin pitäisi keksiä vaihtoehtoisia keinoja tapaamisiin. Helsingissä eräs hoivakoti keksi tilata pihalleen tapaamiskontin, jossa vanhukset voivat nähdä omaisiaan lasin läpi.

Me ehdotimme, että saisimme tavata mammaa vanhainkodin ulkoterassilla turvallisen etäisyyden päästä. Uskon, että se olisi mammalle paras mahdollinen äitienpäivälahja.