Koronaviruksen osoittauduttua maaliskuussa aidoksi uhaksi suomalaisten äänensävyt ja vaatimukset kovenivat hetkessä. Kun ensimmäiset koronarajoitukset tulivat, hurjistuneena vaadittiin vielä ankarampia kieltoja. Organisaatiot ja yhteisöt ryhtyivät kilpajuoksuun siitä, kuka tarkimmin torjuisi ihmiset.
Kun koronaepidemia seisahtui ja rajoituksia höllennettiin, olen hämmästyneenä seurannut katukuvasta ja sosiaalisesta mediasta, miten muitta mutkitta monet palasivat normaaliin, kuin toisen aallon uhkaa ei olisikaan. Turvaväleistä ei tietoakaan, lapset kyläilevät toistensa luona, halataan. Vihaisia äänensävyjä on siitä, miksi kaikkia rajoituksia ei ole jo poistettu.
Samaan aikaan osa yhteisöistä on vielä off-vaiheessa. Ovet pidetään visusti lukossa perusteluin, jotka eivät täysin kestä sivistysvaltiossa päivänvaloa.
Aikuisella ihmisellä on oikeus valita itse, millaisia riskejä hän elämässään ottaa. Mikäli iäkäs tahtoo tavata puolisoaan tai lapsiaan koronatartunnan uhallakin, tämä pitäisi sallia. Hoivalaitoksille ei ole annettu valtaa tehdä kaikkia päätöksiä täysivaltaisen ihmisen puolesta.
Olisi myös syytä harkita sitä, että perheille annettaisiin päätösvalta siitä, järjestetäänkö rippikoulut leirinä (s. 12) – jos vapaaehtoisia työntekijöitä löytyy.
Jokaisen meistä on kannettava vastuumme epidemian leviämisen ehkäisemiksi ja vältettävä ihmiskontakteja, vaikka uhka tuntuisi jo pieneltä. Jos teemme koronavalintoja muiden puolesta, pelkät hyvät perustelut eivät kuitenkaan riitä. Onko meillä varmasti oikeus päättää toisten puolesta vastoin heidän tahtoaan? On/off-vaihtoehdot harvoin toimivat oikeassa elämässä.
Maria Kesti
