Koronaepidemian aikana on ajoittain närkästyneenä kysytty, aiommeko valita vanhukset vai talouden. Pidämmekö tiukat koronarajoitukset vanhusten suojelemiseksi vai pistämmekö vanhusten kustannuksella talouden rattaat taas pyörimään?
Kysymys on hämmentävä ja perustuu ajatukseen, että talous on jotain ulkoista ja epämääräistä, jotain, mikä on vain ylellistä ja ahnetta.
Omavaraistalouteen perustuvassa yhteiskunnassa kukin viljelee omat syötävänsä, kaivaa itse kaivonsa, hoitaa omat sairautensa miten hoitaa. Nykyisessä yhteiskunnassa muut ihmiset kasvattavat ruokamme ja rakentavat talomme, me ostamme ne rahalla, jota saamme työstä, ja yhteisin verovaroin ylläpidetään sairaalat, koulut, vanhainkodit. Mikäli valtaosalta ihmisiltä katoavat koronarajoitusten myötä työt ja palkkatulot, hyvinvointiyhteiskunta sortuu kuin korttitalo.
Ilman verotuloja ei makseta palkkoja lääkäreille, ei pidetä yllä sairaaloita. Maanviljelijä ei voi viljellä peltoaan, jos ihmisillä ei ole varaa ostaa ruokaa. Lainaa ei saa, jos ei ole ketään, joka sitä myöntää. Näin rajuun ääripäähän tuskin ajaudutaan, mutta odotettavissa on, että koronaviruksen talousvaikutusten vuoksi pelottavan suuri osa nykyisistä julkisista palveluista täytyy ajaa alas.
Yhteiskunnan seisauttaminen koronaepidemian vuoksi iskee ennen pitkää kovimmin niihin, jotka ovat eniten riippuvaisia verovaroin ylläpidetyistä palveluista, kuten vanhuksiin. Oikea kysymys ei ole, valitsemmeko vanhukset vai talouden, vaan mistä yhdistelmästä koronarajoituksia ja työelämän vapautta syntyisi vähiten vaurioita nyt ja tulevaisuudessa.
Maria Kesti
