Pääkirjoitus: Suurin piirtein varomista

0

Tällä viikolla peruskoululaiset palaavat tavallisen koulun penkeille. Urheiluryhmiä kokoontuu, kesän alkaessa uimahallit ja harrastustilat todennäköisesti avautuvat, ravintoloihinkin ehkä päästään.

Olen seurannut koronarajoitusten muutoksia ristiriitaisin mielin. Painavia ja hyviä perusteita löytyy sekä kireiden että lievien rajoitusten puolustajilta – ja kummaltakin puolelta löytyy yksioikoisia päätelmiä ja disinformaatiota.

Rokote on yleisessä käytössä arvioiden mukaan vasta vuoden 2021 lopussa. Pystymmekö elämään puolitoista vuotta todellisuudessa, jossa toimitaan vain väliaikaisjärjestelyillä, kontaktit läheisiin ovat katkolla ja tulevaisuutta voi ennustaa pariksi viikoksi kerrallaan? Entä jos toimivaa rokotetta ei löydy eikä paluuta tavalliseen ole odotettavissa koskaan? Uutta elämää pitäisi rakentaa, mutta miten rakentaa liikkuvalle maaperälle?

Kun koronarajoitukset alkavat touko-kesäkuussa lieventyä, on itsepetosta väittää, että pääsisimme huolellisella käsihygienialla ja turvaetäisyyksiä pitämällä yhtä pieniin tartuttavuuslukuihin kuin eristäytymisellä. Viikon sisällä satuin itse neljään eri paikkaan, joissa kymmenet ihmiset seisoivat jonossa parin metrin päässä toisistaan mutta kapea käytävä toimi meno-paluu-reittinä, joten pois kävelevät lähes hipaisivat jonottajia. Ulkopiknikillä sohlasin itse, kun ajatuskatkon kohdalla tuli hipaistua väärällä hetkellä kasvoja tai käsidesi unohtui tärkeimmällä hetkellä.

Todellisessa elämässä sattuu ja tapahtuu niin paljon, että joka hetki on vaikea olla varuillaan. Emme ole kouliintuneita infektioammattilaisia. Toisaalta jos tarkoitus on ensisijaisesti hidastaa epidemiaa pysäyttämisen sijaan, kaipa suurin piirtein varominen riittää.

Maria Kesti​