Suurin kompastuskivi (jos unohdetaan subjunktiivi, tuo paholaisen keksintö) on sanojen suku.
Tietyillä sanoilla suku on selvä, mutta tietyillä ei. Millä perusteella jotkin maat ovat maskuliineja ja toiset taas feminiinejä? Miksi vartiosotilas, raakimus ja lurjus ovat feminiinejä, mutta mannekiini maskuliini? Miksi auto ja olut ovat feminiinejä? Ja miksi ihmeessä aina muistan, että ne olisivat maskuliineja? Siksi että auto ja olut yhdistetään miehiin? Ja entä ne sanat, jotka voivat olla sekä että, merkitys vain muuttuu suvun mukaan?
Maailman talousfoorumin tutkimuksessa 2012 havaittiin, että sukupuolten epätasa-arvo on suurinta maissa, joiden kielissä on kieliopillinen suku, sillä vahva käsitys maskuliinisuudesta ja feminiinisyydestä on mukana läsnä lähes jokaisessa ilmaisussa. Maat, joiden kielessä erottelua ei ole (suomi) tai joissa on ”luonnollinen suku” (englanti), ovat tasa-arvoisempia. Suomi on uusimmassa tutkimuksessa sijalla 3.
Sanojen suvun lisäksi hän-sanan suvun käyttö on minusta turha jäänne, vaikka se on englannista jo niin tuttu, että tulee luonnostaan. Miksi pitää ilmaista, puhutaanko miehestä vai naisesta?
Muistutan ihmisille usein, että meillä on vain yksi hän ja monen mielestä se on yksi syy Suomen tasa-arvoon ja hyvinvointiin. En ole viitsinyt korjata, että muissa Pohjoismaissa on edelleen persoonien suku käytössä, ja silti ne ovat Suomen kanssa tasa-arvossa kärkisijoilla.
Ulkomailla asuessa tulee näköjään suuri tarve korostaa, kuinka Suomi on paras kaikessa. Maaotteluhengessä.
Johtuu kielestä tai ei, on tämä maa hyvin perinteisten sukupuoliroolien paikka, jopa niin korostuneesti, että paikallisessa sarjakuvassa se on jatkuvan pilan aihe. Miehet käyvät kalassa ja metsästämässä ja nainen hoitaa kaiken muun.
Jytta Poijärvi-Miikkulainen
Kaarinan Kehityksen aiempi toimitusjohtaja, joka asuu nykyään miehensä kanssa Uudessa-Kaledoniassa.
