Minä rakastan enemmän puuhun- kuin maahanmuuttajia. En kuitenkaan pysty rakentamaan asuntoja kuin toiselle populaatiolle. Toistakymmentä pönttöä on heitä odottamassa. Olen jo suorittanut kevätsiivouksen ja korjannut orava-timpurien muutostyöt.
Olen oravien kanssa aina hieman sotajalalla. En pidä heidän palvelualttiudestaan, sillä muutamat hautajaiset he ovat järjestäneet asukeilleni. Ihanan valokuvamalli Kurren takana on julma ryöväri.
Tämäkin kastijako on tietysti luonnon järjestystä, mutta heikompaa saa auttaa, luonnossakin. Vastaavasti on minunkin käteni, jos on ollut jotain heitettävää, ollut tuuman pidempi kuin omatunto.
Tämäkin päivä alkoi rakkaudella. Yksi uusi ystäväni on lähestynyt minua jo jonkin aikaa. Hän on mustarastastyttö. Olemme vähän ihastuneet toisiimme. Olen opetellut hänen ääntelynsä ja keskustellen hän lähestyy minua. Ei nyt vielä ihan kädestä syö rusinoita, mutta suhde etenee.
Mainittakoon, että liikkeellä on useampiakin yksilöitä, varmaan tyttöjäkin, mutta niinhän siinä kävi kuten ennenkin elämässä: vain yksi on minusta kiinnostunut.
Ensirakkaudesta, siitähän minun piti kertoa. Se ei ollut ihan tavanomainen, eikä kovin kestäväkään.
Aivan lähinaapurissa asusteli minua vanhempi tyttö. Hänellä oli pitkät keltaiset palmikot, ja minä olin niihin täysin myyty.
Tämä materialistinen suuntaus vei kaiken huomioni. Olihan minullakin vaalea kihara tukka, mutta miksi ei palmikoita? Ne sopivat niin hyvin käsiteltäviksikin, vaikka palkkiona olikin läimäys.
Äiti kyllä valisti minua sanoen, että ne on Helmin äiti tehnyt. Minun vastaukseni oli kuulemma ollut: Mikset sä sitten tee niitä mulle?
No myöhemmin vähän helpotti, kun muutkin vartalon osat alkoivat kiinnostamaan. Ei se kuitenkaan kolmen vuoden ikäeroa kiinni kuronut.
Kysyin kuusi vuotta vanhemmalta veljeltäni, missä sen rakkauden oikein pitäisi tuntua. Hän vastasi ympäripyöreästi, että se on kuin ajaisi polkupyörällä ylämäkeen. Rupee läähättämään.
No, lopullinen helpotus rakkauteen tuli, kun pääsin Fergussonin pukille. Silloin tunne tuntui aidolta ja oli askel miesmäisyyteen. Myöhempää elämää silmällä pitäen suoritin rattiin nukahtamisetkin jo silloin.
Ilmeisesti vastarakkautta en tällä alkutaipaleella saanut. Jos sain, se oli varmaankin enemmän Hellaksen ruskean toffeepussin ansiota. Itselleni on jäänyt tunne, että kyllä se kaikkein läheisin, vastarakkaudessakin, oli meidän koira. Kun katsoin sitä hellästi silmiin, se nuoli aina koko naamani. Toimii varmaan vieläkin.
Kyllä minulla itserakkauttakin on, ja ihmisellä saa sitä ollakin. Se ei saa kuitenkaan olla hallitsevaa. Ja ilman uskallusta täytyy osata nauraa itselleen, ei elämästä muuten tule mitään. Aiheeton arvostelukaan ei tunnu niin pahalta, kun humoori sen pehmentää.
Olen huomannut, että sellaista ihmistä on vaikea vihata, jonka kanssa on keskustellut.
Joka tapauksessa niillä eväillä on pärjättävä, mitä repussa on. Luojalle kiitos, että Hän johdatti tielleni hyviä ihmisiä, joilta olen saanut täydennystä reppuuni.
Meidän suvussa ei ole kukaan syntynyt hopealusikka suussa. Yksi jalkineliikkeen omistaja on suvussa ollut, mutta hän on ilmeisesti syntynyt kenkälusikka suussa.
Kalevi Pirttijärvi
