Korona-aika on tarjonnut opetuksia ja kasvun paikkoja jokaiselle. Elämän rajallisuus ja ennakoimattomuus ovat palautuneet kollektiiviseen muistiin ainakin hetkellisesti. Yhteisöllisyys on löytänyt uusia muotoja. Aktiviteettitulvasta ja totutuista rutiineista etääntyminen ovat haastaneet egoa ja tarjonneet tilaisuuden katsoa omaa elämää ikään kuin vieraasta perspektiivistä.
Kaikille tämä ei ole ollut helppoa. Joillekin välttelevä suhtautuminen omiin tyytymättömyyden tunteisiin ja käsittelemättömiin asioihin on purkautunut niin raivolla, että koko todellisuus tuntuu kääntyneen nurinpäin.
Oman elämäni rytmi ja erakkoluonteisuuteni ovat maaliskuusta alkaen tuntuneet oikeutetummilta kuin koskaan aikaisemmin. Koska olen pystynyt nauttimaan elämäntyylistäni täysin sydämin, olen kokenut koronakevään hyvin positiivisena ja opettavana ajanjaksona. Selkeys ja tarkoituksenmukaisuus ovat kasvaneet. Tuntuu brutaalilta sanoa näin, kun puhutaan hengenvaarallisesta taudista, mutta viitteitä samankaltaisista kokemuksista löytyy paljon. Introvertit, sosiaalista ahdistusta kokevat ja erityisherkät ovat saaneet enemmän tilaa hengittää, kohdata tai olla kohtaamatta ongelmiaan.
Itse huomasin ensimmäisen henkilökohtaisen kielteisen sosiaalisen reaktioni vasta menneenä viikonloppuna pyöräillessäni väen kansoittamassa jokirannassa. Väenpaljous ahdisti. Reaktioni tuntui itsestäni kohtuuttomalta ja nurinkuriselta – tästähän pitäisi iloita! Muuttuneeseen elämänrytmiin on tottunut, ja siitä pois opettelu on jälleen aikamoinen prosessi, joskin ennakoitavissa oleva.
Toisaalta sivu on vielä kääntämättä eikä ”normaaliin” palaaminen ole mikään absoluuttinen varma. Ehkä normaali käsitteenä tulee pitämään sisällään uusia asioita. Pidetään joka tapauksessa mielessä ne oivallukset, jotka haastava aika on saanut meissä aikaan.
Vilja Eteläkoski
Kirjoittaja on basisti ja valoteknikko, joka etsii arkipäivän mystiikkaa.
