Meidän perheessämme esikoisen konfirmaation toteutumisesta kuultiin kahden viikon varoitusajalla. Mietimme nopeasti, järjestetäänkö rippijuhlat nyt vai vasta myöhemmin syksyllä. Päädyimme järjestämään juhlan epidemian kakkosaallon pelossa heti, ja kutsuviestit lähtivät matkaan vielä samana päivänä.
Seuraavana päivänä tajusimme, että fiksumpaa olisi tietysti ollut porrastaa vieraiden tuloa eri aikoihin, ja niinpä aloimme viestittelyn uudestaan siitä, kuka tulee mihinkin aikaan. Joku ilmoitti heti, ettei uskalla tulla ollenkaan, ja Itä-Suomen tulijat eivät halunneet juhliin uusimaalaisten kanssa yhtä aikaa. Vaati aikamoista järjestelyä, että saatiin kaikki mummot ja kummit paikalle kaikille sopiviin kellonaikoihin.
Juhlat päätettiin pitää kokonaan ulkona ja seuraavaksi jännitettiin säätiedotusta. Sateen varalta juhlakatoksen hankkiminen tyrmättiin heti, sillä parin metrin katokseen tuppautuminen olisi varmasti suurempi riski mahdollisen taudin leviämisen kannalta kuin siirtyminen sisätiloihin. Myöskään hellettä ei toivottu, sillä täytekakut sulaisivat auringonpaisteessa varmasti.
Seuraavaksi mietinnän aiheeksi nousivat tarjoilut: pitäisikö jokainen ruokalaji tarjoilla yksittäisannoksina, ettei kenenkään tarvitsisi käyttää samoja ottimia? Ja olisiko millään varotoimella loppujen lopuksi mitään merkitystä, jos kaikki vieraat kuitenkin käyttäisivät samaa wc:tä?
Vihdoin koitti juhla-aamu ja tapahtui jotain, mihin emme todellakaan olleet varautuneet. Topinojan kaatopaikalla oli tulipalo ja vaaratiedotteen mukaan meidän asuinalueellamme kaikki ovet ja ikkunat piti pitää suljettuina ja ihmisten pysyä sisätiloissa.
Loppu hyvin kaikki hyvin. Iltapäivään mennessä savupilvi oli kaikonnut ja juhlat saatiin juhlittua ulkona. Ruokaa oli riittävästi, aurinko paistoi, kaikilla oli iloinen mieli, eikä kukaan jälkikäteen ilmoittanut sairastuneensa. Jos nämä juhlat jotain opettivat, niin sen, että asioilla on tapana järjestyä. Tsemppiä poikkeuskesän juhlien järjestämiseen!
Jaana Pakarinen
