Korona on lisännyt koulun aloittaneiden jännityskerrointa. Perheemme ekaluokkalainen aloitti koulutaipaleensa tietämättä, kuka hänen opettajansa on tai mille luokalle hän on menossa. Kiristelin hampaita, kun hartaasti odotettu kouluun tutustuminen peruttiin turvallisuussyihin vedoten.
Samasta syystä olen nähnyt hänen opettajansa vain ulkona vilaukselta. En tiedä, missä on hänen luokkansa tai miltä hänen koulunsa näyttää sisältä.
Nyt, kun koulua on takana pari viikkoa, isoimmat tunnekuohut ovat tasaantuneet. Ärtymyksen on korvannut vilpitön ihailu opettajia kohtaan. Koulussa opetellaan A-kirjainta ja eletään lukujärjestyksen mukaan, vaikka maailma ympärillä on sekaisin, ja se on hyvä se.
Tartuntojen pelossa eläminen kuormittaa myös kotiväkeä. Oikein odotan niitä kovasti parjattuja Wilma-merkintöjä. Tällä hetkellä Wilmaan nimittäin tulee ainoastaan ohjeita, miten toimia, jos lapsi sairastuu, ja ohjeet tuntuvat muuttuvan monta kertaa viikossa. Enpä olisi vuosi sitten uskonut, millaisen stressireaktion lapsen aivastus voi ihmisessä käynnistää.
Maanantaiaamuna saattelin tytärtäni kouluun. Pieni poika koulun pihalla tuli kertomaan, että hänellä ei ole ketään kaveria, koska kaikki ovat nuhassa. Toinen poika ei tunnistanut luokkakavereitaan, koska oli sairastunut heti koulun alettua. Hän oli käynyt koronatestissä. ”Arvaa mitä, se tikku työnnettiin aivoihin asti”, hän kuvaili toimenpidettä.
Kaiken epävarmuuden keskellä mielenrauhaa toisi avoin vuoropuhelu koulun ja kodin välillä. Kaarinalaisessa päiväkodissa havaittiin koronatartunta viime viikolla. Yksilönsuojaan vedoten Kaarina päätti olla kertomatta, mistä päiväkodista on kyse. Tiedotuslinja johti siihen, että sosiaalisessa mediassa levitettiin huhupuheita totena.
Tietojen pimittäminen tuo tunteen, että koronaan sairastuminen on häpeällistä, vaikka tartunnan voi saada yhtä hyvin kauppajonosta kuin Skopjen-lennolta. Tartuntojen ehkäisemiseksi olisi oleellista, että salailun sijaan jokainen sairastunut uskaltaisi puhua tartunnastaan mahdollisimman avoimesti.
