”Timo-tuulihaukka taivaalla lentää, paikalle aina ensimmäiseksi entää. Näkee taivaalta maassa kaiken, tuulen mukana lentää taiten.”
Näin kesällä eläkkeelle jäänyt isännöitsijä Helena Lahtovaara riimitteli esimiehestään, Maininki Kiinteistöpalvelut Oy:n toimitusjohtajasta Timo Laaksosesta . Runo on painettu Helena-mummin runokirjaan , jonka Maininki kustansi hänelle läksiäislahjaksi.
Perinteisesti Maininki on muistanut eläkkeelle jääviä työntekijöitään polkupyörällä.
– Timo sanoi minulle, että sinä et taida tarvita pyörää, mutta miten olisi runokirja. Hän tiesi kirjahaaveestani. Ilman hänen tukeaan tätä runokirjaa ei luultavasti olisi koskaan syntynyt, Lahtovaara kiittelee entistä pomoaan.
Runsaat 30 vuotta sitten Mainingissa aloittanut Lahtovaara työskenteli aluksi asiakaspalvelussa ja viimeiset 15 vuotta isännöitsijänä.
Runoharrastus tuli pomon tietoon työpaikan ensiapukoulutuksessa pari vuotta sitten. Koulutuspäivän päätteeksi Lahtovaara kysyi, saisiko lukea päivän aikana kirjoittamansa runon. Runo julkaistiin myös Mainingin Facebook-sivuilla.
Sen jälkeen runoja alkoi putkahdella myös taukohuoneen seinälle. Lahtovaara muistaa huvittuneensa siitä, kun työkaverit istuivat taukohuoneessa aina samoilla paikoilla. Rikkoakseen rutiineja hän otti tavakseen vaihtaa joka päivä tuolia. Siitäkin syntyi runo.
– Välillä kysyin työkavereilta, haluatteko kuulla, mitä olen kirjoittanut, ja vaikka ette haluaisikaan, luen silti, hän nauraa.
”Runot syntyvät touhutessa”
Lahtovaara ei ole käynyt harrastuksensa tueksi kirjoituskursseja eikä lukenut runokirjoja. Koulun äidinkielen tunnilla hänelle iski yleensä puhtaan paperin kammo.
– Päässäni virtasi vaikka minkälaisia tarinoita, mutta minä en vain saanut niitä ulos paperille ennen kuin nyt aikuisena, Lahtovaara kertoo.
Vieläkään runot eivät synny kirjoituspöydän ääressä istuen, vaan kävelylenkeillä, automatkalla tai vaikka siivotessa. Usein Lahtovaaran runosuoni alkaa pulputa yksittäisestä sanasta, jonka ympärille muodostuu säkeitä. Monta kertaa hän on joutunut pysähtymään bussipysäkille kesken matkan, että on saanut kirjoitettua runon muistiin.
Runokirjan riimimuotoiset runot kertovat arjen havainnoista ja eletystä elämästä. Yhdessä pohditaan vanhenemista, toisessa elämäntarkoitusta. Lahtovaaralla on suuri perhe: neljä lasta ja kahdeksan lastenlasta, mikä välittyy myös runoista.
– Yksi kirjan teemoista on, ettei kenenkään tarvitsisi olla yksin.
Haaveena lorukirja
Timo Laaksonen houkutteli vuosien varrella työntekijäänsä osallistumaan Runo-Kaarinaan ja muihin runokilpailuihin. Nyt olo on tyytyväinen, kun Helenan runot ovat vihdoin kaikkien luettavissa.
– Se kertoo jotakin meidän välisestä luottamussuhteestamme, että haluaa puskea toista eteenpäin myös henkilökohtaisessa elämässä. En ihan kaikille työntekijöille uskaltaisi sanoa, että painetaanpa runokirja, Laaksonen toteaa.
Maininki on jakanut runokirjoja yrityslahjana yhteistyökumppaneilleen. Lahtovaara on antanut Mainingille myös luvan kirjojen myymiseen, kunhan tuotto käytetään hyväntekeväisyyteen.
24 vuotta Hovirinnassa asunut Lahtovaara on nykyään sauvolainen mutta vaikuttaa edelleen Kaarinassa. Hän toimii kahden taloyhtiön hallituksen puheenjohtajana ja liittyi äskettäin mukaan Kaarinan Eläkeliiton Riimitiimiin.
Lahtovaarasta on ollut mukavaa saada muilta kirjoittajilta palautetta runoistaan. Viimeksi heitä oli opastamassa runoilija Tommi Parkko .
– Haaveilen, että saisin seuraavaksi koottua lastenrunoistani lorukirjan. Olen pyytänyt lastenlapsiani ja miniääni piirtämään runoistani kuvia, joita voisin käyttää kirjan kuvituksena.
Karkkipussi hyllyssä yksinään rääkyi
kauppakassiini se viimein päätyi.
Ihmettelen, miksi se piti moista melua,
minä kun en sitä kuitenkaan halua.
Tiesikö se, etten minä pidä karkista,
sitten muistin, että auto pitää ottaa parkista.
Auto oli parkissa aivan jäätynyt,
karkki se oli viimein suuhuni päätynyt.
Karkkipussi aloitti uuden metelin,
minä työnsin pussiin viiden euron setelin.
(Runo Helena-mummin runokirjasta)
