”Tallaan mullassa mustan maan, katseella taivasta tavoitan”. Minä uskoin, että rakkaani on lahja minulle.
Lahjan saa pitää, mutta surukseni huomasin, että kyseessä olikin laina. Ei ketään voi täällä omistaa. Sen sisäistäminen on vaikeaa. Katse on suunnattava ylöspäin, taivaasta avun tavoittaa. On hyvä, että itsekkyyttäni karsitaan, mutta rajut ovat ansaitut rapsut.
Palaan viimeiselle Kiinan-matkallemme, keventävästi muistellen. Emme tienneet, että monista matkoistamme tämä oli viimeinen. Yksi matka oli vielä jäljellä, mutta Raija teki sen yksin. Minä jään odottamaan vuoroani.
Muusani oli ainoa arvostelijani, sillä matkaseurueessa ei ollut ketään tuttua. Sen matkan omistimme toisillemme, kuin ennakoiden tulevan eron.
Jossain Jangtse-joen (6300 km) risteilyllä törmäsimme suurkaupunkiin, nimeltään Chonging. Mikä oli törmätessä, kun kyseessä piti olla maailman suurin kaupunki 30 miljoonalla asukkaallaan. Jostain kumman syystä siellä olikin virallisesti vain 20 miljoonaa asukasta eli vähemmän kuin esimerkiksi Shanghaissa.
Minulle kerrottiin, että Kiinassa puhutaan promilleista, jos kysymys on vain miljoonasta. Väkiluvun 10 miljoonan heiton sanottiin johtuvan siitä, että on 10 miljoonaa maajussia eivät itsekään tiedä, kuuluvatko he kaupunkilaisiin.
Laskuperuste on hieman suuripiirteinen. Jos kävellen ehtii vuorokaudessa 50 kilometrin päästä käymään kaupungissa, on kaupunkilainen. Aasin kanssa samasta matkasta pitää suoriutua valoisana aikana.
Kun minulle kerrottiin laskentaperuste, epäilin sitä vain tarinaksi, mutta toisaalta Kiinassa on kaikki mahdollista. Tällä laskutavalla olisin minäkin porilainen (Merikarvialta on Poriin 50 km).
No, pitäähän noin isossa kylässä eksyäkin. Niinpä minäkin itsevarmana lippa silmillä johdattelin Muusaani, uhoten, että meiltähän tämä käy. Kävihän se, ylpeys ennen eksymistä.
Apua tarvitsin, ja valitsin viisaan näköisen ukon, jolla oli kirjanippukin vyötettynä kainalossa. Näytin hänelle kaupungin karttaa kysyen pleissiä, missä nyt olemme. Kuuliaisesti hän katsoi hetken karttaa. Sitten hän pyöräytti kättään laajassa kaaressa ja lausui sanan Tsaina. Ja kumarsi. Suuripiirteisesti minäkin huiskautin kättäni johonkin suuntaan ja huusin Finland. Ja kumarsin. Hetken ukko mietti ja pyöräytti nyt molempia käsiään huutaen A-asia ja kumarsi. Niinpä minäkin tein saman liikkeen ja karjaisin E-europe ja kumarsin.
Nyt ainakin tiesin, missä maanosassa ollaan. Sitten ukko vilkutti ystävällisesti minulle. Vastasin, ja nyt ei enää kumarrettu, vanhoja tuttujahan oltiin. Uusi tuttavani oli varmaan itsekin se edellä mainittu maajussi, ensimmäisellä päivämatkallaan.
Kyllä me laiva löydettiin. Tosin kilometrejä kertyi. Muusani huomautti lisäkilometreistä kiusoitellen. Minä totesin lakoonisesti, että pari kilsaa olisi vielä ollut varaa. Sitten olisimme olleet uusia kaupunkilaisia.
Kalevi
Pirttijärvi
