Itse en ole kummoinenkaan maskin käyttäjä. Viimeksi käytin ollessani silmälääkärillä. Kiitos koronan, sain kyllä taannoin koulutusta maskin käytöstä. Minäpä kerron.
Tein aikamatkan vanhoille asuinsijoilleni Haritun nurkille. Käytin pakallisia lenkkipolkuja. Siellä vastaani tuli keski-ikäinen herrasmies koiransa kanssa. Koira- ihmisenä näin heti, että koira olisi halunnut seurustella kanssani. Hänellä oli kuitenkin kuonokoppa ja vastaavasti herralla maski.
Kohdatessa minulle tuli ajatusyhtymä, että siinä on kummallakin kuonokoppa. Purskahtaen naurahdin ajatukselleni. Tämä tulkittiin ilmeisesti pilkanteoksi maskin takana. Sain purevan ivallisen ilmoituksen: Kirjoita vaari siihen päivälappuusi, että muista maski.
Näin aikamatkasta tuli koulumatka. Minä jäin miettimään, kummalla se kuonokoppa oli tarpeellisempi. Koiralta oli mahdollinen pureminen estetty, mutta maskin takaa sai puraista.
Hymy tai naurahdus lähentää tai keventää ilmapiiriä. Totta kai se sisältää vastuunkin, väärästä tulkinnasta. Tämä oli koulutusta, josta voi käyttää nimitystä suoraan luonnosta.
Ihmisen mieli on yllättävän paljon riippuvainen luonnosta. Metsäpolulla ajatukseni löytävät uusia ulottuvuuksia ja variaatioita. Joskus nauran ääneen, mutta kyllä olen itkenytkin.
On helpompi hyväksyä huonoja asioita, jos sääkin on huono. Hyvällä ilmalla minun tulee avattua suuni liian aikaisin, ennen kuin kaksi aivosolua osuu yhteen. Ja onhan anteeksipyyntökin paljon vaikeampaa kuin antaminen anteeksi. Tosin ilmasta riippumatta.
On helpompi antaa periksi, kun muistaa, ettei 100-prosenttista pakkoa ole olemassakaan. Paitsi kuolema.
Kalevi Pirttijärvi
