Ei se siltikään lokakuun kaatosateiden keskellä ihan helppoa ollut. Kun muu maailma on vain etäyhteyksien ja muistikuvien varassa, alkaa päivä päivältä kadottaa kosketusta maailmaan. Todellisuus korvautuu huomaamatta omalla mielikuvituksella ja luuloilla.
Sosiaalinen media tuo kotona vipinää ja kontakteja maailmaan, mutta some-alustoihin pesiytynyt ilkeily sekä julkisen nöyryyttämisen kulttuuri korostui yksinäisyydessä. Oli pimeää, vettä satoi, ihmiset eivät edes yrittäneet ymmärtää toisiaan ja yhteiskunta tuntui olevan luisumassa kaaokseen koronariitojen vuoksi.
Onneksi itselleni sattui useita puheluita, joiden aikana taas muisti, että suurin osa ihmiskunnasta edelleen on täynnä lämpöä: ihmiset pyrkivät hyvään, antavat anteeksi ja ovat reiluja. Toki kiistoja ja piikittelyjä on, mutta ne on syytä jättää omaan arvoonsa eikä niille tarvitse antaa valtaa omaan mielenmaisemaan.
Miettimään jäin sitä, miten pohjalle oma mieleni lähti matamaan eristyksissä, vaikka toistaiseksi olen päässyt helpolla koronaepidemiasta. Sydäntä kylmää ajatella, miten mustissa henkisissä pohjamudissa kulkevat nyt ne, joilla myös työpaikka on mennyt, konkurssi väijyy taivaanrannassa, jotka ovat täysin yksin tai joilla oli jo alun perinkin vaikeaa.
Ystävälliset sanat ovat pimeänä ja maskien piilottamana korona-aikana tarpeellisempia kuin koskaan. Vaikka koronasta ja koronarajoituksista oltaisiin eri mieltä, jokainen tarvitsee kokemusta siitä, että on arvostettu ihmisenä ja osa muita. Kehu, kiitos, huumori ja huomaavaisuus valaisevat pitkäksi aikaa, antavat uskoa itseen ja siihen, että kaikki lopulta järjestyy.
Maria Kesti
