Lähes samoilla perusteluilla purettiin 1970-luvulla vuosisadan vaihteen rakennuksia: korjaaminen on kallista eikä saada kuitenkaan uuden veroista.
Olemassa olevan talon purkaminen ja uuden rakentaminen tilalle ei voi olla ainoa keino ratkaista rakennusten ongelmia. Sitä ei minkään kunnan talous kestä.
Peruskorjaamisen väitetään maksavan uuden rakennuksen verran tai enemmän. Keskeinen kysymys on peruskorjaamisen ohjelmointi. Uudisrakentamiseen tähtäävässä suomalaisessa ajattelussa pyritään peruskorjauksessakin rakentamaan uuden kaltainen talo, välittämättä olemassa olevan talon lähtökohdista. Voisimmeko hyväksyä, että korjaamme vain sen, mikä on vialla, ja kuluminen saa näkyä rakennuksessa? Talo on osa kulttuuriperintöämme sekä yhteistä ympäristöämme ja resurssejamme.
Yhteisestä rakennetusta ympäristöstämme on häviämässä 1970- ja 1980-lukujen julkiset rakennukset. Kaarinassa puretut rakennukset eivät olleet sinänsä merkkiteoksia, mutta talot olivat pääosin tyylikkäitä ja hyvin suunniteltuja. Esimerkiksi purettu Hovirinnan koulu edusti 1970-luvulla vallalla ollutta helposti laajennettavaa pohjaratkaisua.
Resurssien viisaan käytön kannalta pitää olemassa olevan rakennuksen hyödyntämisen olla aina lähtökohtana. Betoniin tarvittavan sementin valmistaminen on yksi suurimmista yksittäisistä kasvihuonekaasujen lähteistä maapallolla. Uuden talon energiatehokkuus ei yleensä riitä korvaamaan purkamisesta ja uudisrakentamisesta aiheutuvia kasvihuonekaasupäästöjä.
Peruskorjaamiseen kaivataan uutta luovaa ajattelua. Jos haluat toimia asian hyväksi, liity Kaarinan rakennussuojeluyhdistykseen.
Pasi Aromäki
Arkkitehti, Kaarina
