Kun ihmiset kertovat muistojaan Rauhalinnasta, yksi aihe nousee ylitse muiden: sonnit.
Niitä oli laitumilla Rauhalinnassa kartanolta Uudenmaantien varteen. 1950- ja 1960-luvulla lähistön lapset jännittivät joutuessaan kulkemaan sonnien ohi kouluun tai kauppaan. Kodin pihaltakin saattoi löytyä tuijottelemasta valtava kutsumaton vieras, karkuteillä oleva Rauhalinnan sonni.
Sonnit ilmestyivät Rauhalinnaan vuonna 1952, kun Turussa Hemmetin vanhainkodin johtajattarena työskennellyt kreivitär Auda Armfelt myi Rauhalinnan tilukset keinosiemennysyhdistykselle.
Ukkonen säikäytti
Vaikka sonnit ovat jääneet ihmisten mieliin lähtemättömästi, niitä oli Rauhalinnan maisemassa vain kaksi vuosikymmentä, valistaa Rauhalinnan käveleväksi tietopankiksi kutsuttu Seppo Lindeman.
– Kun sonnien pakastettua spermaa tutkittiin mikroskoopilla, huomattiin, että jos tänään on kova ukonilma, on huominen siemen huonoa. 1970-luvulla sonneja ei päästetty enää laitumelle vaan ne olivat aina sisällä, kertoo Lindeman.
Hän oli 43 vuotta töissä Lounais-Suomen keinosiemennysyhdistyksessä eli sittemmin Jalostuspalvelussa ja FABAssa. Se toimi alun perin Piispanristillä mutta löysi lopullisen paikkansa Rauhalinnasta.
– Täällä Mökki Galleriassa iski kaksi vuotta sitten salama piippuun, ja luulin, että kuolen. Palomiehetkin tulivat paikalle savun hajun vuoksi. Ymmärrän hyvin sonneja! Veret voi seisahtaa ukkosessa, nauraa Mökki Gallerian galleristi Sibel Kantola.
Lindeman ja Kantola kertoivat sonneista ja ukkosesta viime keskiviikkona Mökki Galleriassa, syksyn kolmannessa ja samalla viimeisessä tarinatapaamisessa. Tapaamisissa on kerätty muistoja ja kuvia Rauhalinnasta kertovaa kirjaa varten.
Koronaepidemiasta huolimatta tapaamisiin on tullut väkeä, ja paljon kokemuksia on saatu kerättyä. Syksyn aikana on juteltu kartanon ja jalostamon lisäksi muun muassa luonnon monimuotoisuudesta ja asutuksen lisääntymisestä.
Ottolapset eivät halunneet Rauhalinnaa
Viimeisessä tapaamisessa tarinoitiin muun muassa siitä, että Rauhalinnan kivinavetan vanhimmat osat rakennettiin 1860-luvulla nälkävuosien aikana. 1,5 metrin paksuisiin seiniin tuotiin kiviä perimätiedon mukaan Kuusiston linnanraunioilta jäätä pitkin. Myöhemmin navettaa laajennettiin kummastakin päästä.
Auda Armfeltilla ei ollut lapsia, mutta hänellä oli kuitenkin perijöitä, tietää Lindeman: hänellä oli kaksi ottolasta. Ottolapset eivät kuitenkaan halunneet Rauhalinnan tilaa, eivätkä he myöskään koskaan asuneet Rauhalinnassa. He olivat aikuisia, kun Auda peri Rauhalinnan.
Tarinatapaamiseen oli tullut myös Ilkka Nikkilä, jonka isä Olavi Nikkilä oli keinosiemennyksen uranuurtaja ja Suomen ensimmäisen keinosiemennysyhdistyksen toiminnanjohtaja. Nikkilä itse oli Rauhalinnassa yli 30 vuotta autokorjaamolla korjaamopäällikkönä. Hänen vaimonsa Leena Nikkilä taas vietti 1960-luvulla lapsena ja nuorena kesiä kummitätinsä luona Rauhalinnassa. Kummitädin mies oli Rauhalinnassa tilanhoitajana.
Vielä ehtii kertoa omista kokemuksista Rauhalinnassa
Mikäli Rauhalinnan tarinatapaamisiin ei päässyt tai uskaltanut koronan vuoksi paikan päälle, vielä on mahdollisuus kertoa omista kokemuksista kirjaprojektia varten.
Tarinankerääjät, Kaarinan Oppaista tutut Lea Heinonen-Eerola ja Ritva Mutanen haastattelevat ihmisiä myös kahden kesken tai puhelimessa. Tarinoita voi antaa vielä loppuvuoden ajan.
Erityisesti kaivataan kuvia, arkisia kokemuksia Rauhalinnasta sekä uudisasukkaiden ajatuksia alueesta. Kirja käsittelee sekä Rauhalinnan menneisyyttä että nykyisyyttä.
Yhteystiedot:
ritva.mutanen@hotmail.com, puh, 040 5533 281
lea.heinoneneerola@gmail.com, puh 0400 520110
