Puolentoista viikon Sisilian matkalla olimme tulleet Syracusaan. Otimme oppaan Neopoliksen raunioilla. Helppo valinta, hän oli nimittäin ainoa tyyppi oliivipuun varjossa, valkoinen lierihattu päässä.
– I am Lorenzo, Lorenzo the Magnificent.
– Aha, joo, kiva, mitä maksaa?
– Kymmenen euroa? Juu, meillä on sopimus, lähdetään!
Suu vaahdossa tämä erikoinen, nähtävästi kärpässieniä syönyt hoikka opas kertoi meille kaiken Neopoliksesta. Hän keskittyi etenkin varhaisteini-iässä oleviin poikiimme, jotka nyökyttelivät ja hymyilivät. Itse en tajunnut puoliakaan oppaan murteellisista selostuksista. Suupielissäkin oli vaahtoa. Mikä lie ex-hippi, mutta tietäväinen.
Päädyimme isoon, huiman korkeaan, kaiverrettuun luolaan. Lorenzo kehui sen akustiikkaa ja halusi todistaa sanansa.
– Hsshhh…Quiet…, hän aikansa maanitteli muitakin paikalla olleita turisteja.
Luola hiljeni.
Lorenzo painoi poskensa luolan valkoiseen seinään ja aloitti sisilialaisen balladin.
Se oli kaunis, Lorenzon elämää nähnyt ääni kirkas. Akustiikka oli upea. Kansa kuunteli. Tuli tippa silmäkulmaan. Mikä mies! Juomarahat olivat runsaat. Osoite oli oikea.
Tempelhof, Berliinin vanha lentokenttä on nykyään iso puistoalue. Maanalaisella sinne!
Hotellin ulko-ovelta matkaa U-bahnin sisäänkäyntiin oli kolmekymmentä metriä. Heinäkuun lopun arkiaamu oli hiljainen.
Jollain asemalla vaunuun astui nuori mies kassejaan kantaen. Hieman harittava katse, rasvainen tukka. Kädestä roikkui jokin härpäke. Se oli kaiutin. Tyyppi pisti puhelimestaan musiikin soimaan, ja kun kovaäänisestä tuli taustat, alkoi kaveri räpätä saksalaisittain. Wau!
Kaveri osasi hommansa, ääni oli roteva ja esiintyminen vilpitöntä. Mahtava meno melkein tyhjässä vaunussa. Juomarahat olivat runsaat, niihin ei ilmeinen doping vaikuttanut.
Pienet, kivat hetket jättävät jäljen, kun niille antaa mahdollisuuden. Elämä näyttäytyy toisenlaisena, kun jättää shoppailun vähemmälle, lyhentää askeltaan ja tarkkailee ympäristöään. Onhan ne kuuluisat taulut, isot ja vinot tornit mielenkiintoisia, mutta omalla kohdallani sen kiitollisimman muistijäljen jättää ihminen.
Pekka Tenhonen
