Viime viikolla, kun elämäni ensimmäisen kerran kassini sisälle haluttiin vilkaista sen varmistamiseksi, että en ole varastamassa mitään, tajusin, mistä on kyse.
Olen tottunut siihen, että olemukseni herättää yleensä muissa ihmisissä luottamusta. Ventovieraat tulevat pyytämään minulta apua, arkaluonteisissakin asioissa, pieniä lapsia myöten. Poliisit ovat jättäneet sakot kirjoittamatta, kun ovat nähneet päältä, että tein virheen vahingossa.
Kun maski peittää kasvoni, yllättäen näytänkin ihmisten silmissä epäilyttävältä. Kummallista on, että oma luottamuskertoimeni näyttäisi sijoittuvan vain nenän ja leuan väliselle alueelle. Joka tapauksessa jotain on tulkittu minusta oudosti, kenties siitä, että minulla on villamyssy ja päällä takki, jonka kanssa voi murehtimatta pelmahtaa juttukeikalle ojanpohjalle tai navettaan, kädessä auton pohjalla kierineet kestokassit, joita on käytetty satoja kertoja.
Tuntuu pahalta ajatella, että oikeasti huono-osaiset, ne, joilla menee elämässä kurjasti ja se näkyy päältä, saavat aina yhtä jääkylmää kohtelua kuin olen tänä syksynä kokenut. Toki epävakaalta näyttävä ihminen aiheuttaa muita todennäköisemmin häiriöitä, mutta ei ole syytä sille, miksi äänensävy kovenisi ennen kuin mitään on tapahtunut. Päinvastoin, tylyttävä kohtelu lietsoo häiriökäytökseen.
Masentuneet ja elämän kolhimat ansaitsevat samat hymyt ja ystävälliset äänensävyt kuin muutkin, ja he tarvitsevat niitä paljon enemmän. Sitä paitsi joskus se kulahtaneen näköinen voi olla paikallislehden toimittaja.
Maria Kesti
