Toivejutut: Kun punakaarti katosi Kaarinasta – Kunta oli yksi Suomen punaisimmista

0
Suojeluskuntalaisia Nummenmäellä 1920-luvulla. Kuva on Kaarina-Seuran kokoelmista.

Kaarina-lehti julkaisee toivotuimpia artikkeleita verkossa uudelleen. Tämä juttu sisällissodasta julkaistiin alun perin 11.4.2018.

Tasan sata vuotta sitten, 11.4. illalla, Kaarinan kunta tyhjeni punakaartista. Sisällissota oli kääntynyt maaliskuun lopussa Tampereella valkoisten voittoon, ja Turkukin ja sen ympäristö alkoi muuttua punaisesta valkoiseksi. Punaiset siviilit – lähinnä naiset ja lapset – olivat lähteneet Kaarinasta ja Turusta karkuun 8.4.

Lähtiessään punaiset pakko-ottivat Littoisten verkatehtaan 3,8 miljoonan markan arvoisen sotilaskangasvaraston, yhteensä 10 junavaunullista, sekä Littoisten Telefooni Oy:n puhelinkeskuksen.

Ensimmäisenä lähteneet kaarinalaissiviilit pääsivät pakoon Pietariin saakka. Sen sijaan viimeiset siviilit ja kaikki punakaartilaiset Kaarinasta jäivät vangiksi Lahden liepeillä Vesalan kylässä, viimeistään Forssan seudun viimeisissä onnettomissa taisteluissa. Kaarinan kunnan historia -kirjassa kerrotaan, että raivokkaimmin viimeiseen vereen taisteli turkulais-kaarinalainen naisosasto.

Ruotsinkielinen suojeluskunta Skärgårdens Frikår saapui lauantai-illalla 13.4. Kuusiston ja Kaarinan Rantakulman kautta Turkuun. Valta oli vaihtunut.

Puolet kaarinalaisista oli turkulaisia

Kaarinan kunnan kuvaillaan olleen sisällissodan aikana suhteessa väestöönsä yksi Suomen punaisimmista kunnista. Siltikään sisällissodasta Kaarinassa ei ole tehty suuremmin kirjoja tai tutkimuksia, vaan tiedot vuosien 1917 ja 1918 tapahtumista ovat hajallaan.

Tilannetta selittää se, että tuohon aikaan Kaarinan kunta näytti kartalla toisenlaiselta kuin nyt. Kuusisto tai Piikkiö eivät vielä olleet osa Kaarinaa, mutta Kaarinaan kuuluivat Nummenmäki ja Vähä-Heikkilä, jotka olivat Turun esikaupunkialueita. Niissä asui runsaasti työväestöä, ja Nummenmäen oloja on kuvailtu slummimaisiksi. Puolet Kaarinan silloisesta väestä ja nimenomaan suurin osa Kaarinan työläisväestä ja punaisista asui siis nykyisen Turun puolella.

Nummenmäessä ja Vähä-Heikkilässä oli aktiivista ja radikaalia järjestäytynyttä työväentoimintaa. Sodan aikana nummenmäkeläiset punaiset saivat murhajoukon maineen, sillä he intoutuivat Tampereella 31.1. tulittamaan antautuneita suojeluskuntalaisia, eikä tulta saatu loppumaan, ennen kuin uhattiin, että kaartilaiset itsensä ammutaan seuraavaksi. Tämä Suinulan verilöyly muutti koko Suomessa asennetta punaisia kohtaan. Yksi teloitetuista oli piikkiöläinen valkoinen, teknillisen opiston oppilas Erik Wallin .

Kaarinan nykyisten rajojen sisäpuolella vaikutti Rantakulman punakaarti, joka toimi työväenyhdistys Uurtajan yhteydessä. Sen työväki oli Nummenmäen ja Vähä-Heikkilän väkeä maltillisempaa. Nämä kolme yhdistystä toimivat kuitenkin yhdessä Kaarinan Sosiaalidemokraattisena Kunnallisjärjestönä.

Turussa kaupunginhallinnon ja työväenjärjestöjen välillä oli vuoden 1917 aikana ollut useita selkkauksia, ja moni niistä ulottui tavalla tai toisella Kaarinaan. Esimerkiksi Kaarinassakin lakkoiltiin touko-kesäkuun vaihteessa 1917 Turun kunnallislakon yhteydessä. Toukokuun lopusta Kaarinassa oli oma miliisikomppania, ja Kaarinan Työväen Järjestyskaarti perustettiin lokakuussa 1917. Yleislakko 13.11.1917 sujui Kaarinassa kuitenkin rauhallisesti.

”Huligaanit tuottavat häpeää”

Marraskuussa 1917 punaiset laativat Turun valtaussuunnitelman, ja suojeluskuntalaiset Turun seudulla valmistelivat vetäytymistä. Kaarinan punaisten vahva järjestyskaarti oli estänyt oman suojeluskunnan muodostamisen, mutta kaarinalaisia osallistui Turun suojeluskunnan salaiseen toimintaan. Kaarinalaisia ehti valkoisten puolelle 14 miestä ennen kuin punaiset ottivat Kaarinan haltuunsa.

Punaisten Sosialisti-lehden mukaan Kaarinassa oli joulu-tammikuussa rauhallista. ”Lahtarit” lähinnä suojelivat Rantakulmalla omia tilojaan, eikä lahtarikaarteja ollut. Totuudenlapsi-nimimerkki Rantakulmasta varoitti myös Sosialistissa 12.1.1918, että Turun järjestyneen työväen liepeissä keljuilee huligaaneja, jotka tuottavat käytöksellään häpeää ja vahinkoa järjestölle ja työläisten maineelle.

Tammikuussa kaarinalaiskaartissa oli vielä melko vähän miehistöä, mutta määrä nousi nopeasti sen jälkeen, kun liittyjiltä ei enää vaadittu työväenyhdistyksen jäsenyyttä. Kaikkiaan punakaartissa oli 500 kaarinalaista.

Nälkää ja työttömyyttä

Kaarinalaisia punaisia ajoi kaartiin ideologisten syiden lisäksi nälkä ja työttömyys. Kaartissa työläiset saivat töitä, muonituksen ja hyvän palkan.

Sadot olivat olleet huonoja, ja elintarvikkeiden hinnat olivat alkaneet nousta heti maailmansodan sytyttyä syksyllä 1914. Turussa hintojen nousu oli vielä kovempaa kuin muualla Suomessa, mikä rokotti erityisesti kaarinalaista vähävaraista väkeä, joka hankki ruokansa Turun torilta. Kaarinaankin perustettiin työväestön ehdotuksesta elintarvelautakunta, joka hankkisi elintarpeita ja jakaisi niitä edullisesti vähävaraisille. Tämän jälkeen alkoivat kiistat siitä, toimiko lautakunta oikeudenmukaisesti.

Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen teollisuusraaka-aineista tuli kova pula, Venäjän tilaukset hiipuivat ja Turun tehtaat joutuivat supistamaan toimintaansa. Joukkotyöttömyys ja elintarvikepula kärjistyi kesän 1917 kynnyksellä, eikä Kaarina pystynyt teettämään Turun tehtaista työttömiksi jääneille kaarinalaisille riittävästi hätäaputöitä.

Kaarinan kunnallishallinto yritti epätoivoisesti ennen sotaa saada viljaa riittävästi. Kaarinan kunnan historia -teoksen mukaan kunnat kilpailivat villisti toisiaan vastaan: kaarinalaiset maatalot myivät mieluummin tuotteensa mustaan pörssiin tai Turkuun, sillä sen rajahinnat olivat korkeammat kuin Kaarinan. Toisinaan Kaarina ehti saada viljaa Liedosta ennen Turun harppaamista väliin, toisinaan Maaria ja Turku veivät voiton.

Pahin puute alkoi Kaarinassa elokuussa 1917. Väki kiihtyi Nummenmäellä ja Vähä-Heikkilässä, kun leipä, jauhot ja ryynit loppuivat kunnankaupoista. Syyskesällä 1917 työväen kärsivällisyys oli lopussa. Kiihtynyt kansanjoukko takavarikoi Turussa Venäjälle vietäväksi tarkoitettua voita valtion varastosta. Jako riistäytyi ryöstelyksi. Kaarinassa elintarvelautakunnan uusi toimitsija Salonen ”pelasti” Turun voiryöstöstä 1600 kg voita ja myi sitä kalliilla eteenpäin.

Maatilat kutsuttiin elokuussa 1917 neuvonpitoon kunnan kanssa. Vähä-Heikkilän ruokkiminen saatiin kuntoon Hovirinnan ja Mattelmäen tilojen tuotannolla, mutta Nummenmäen maito jouduttiin ostamaan lietolaisilta tiloilta, jotka siirtyivät pian myymään maitonsa Turulle Kaarinan sijaan. Sen jälkeen Kaarinankin maatilat irtisanoutuivat sopimuksesta.

Maidon litrahinta kohosi parissa kuukaudessa kaksinkertaiseksi, ja lokakuussa viljan hinta nousi useita kertoja jo päivässä. Joulukuussa 1917 elintarvelautakunta päätti takavarikoida puolet kaarinalaisten maatilojen siemenviljasta nälkäisten ruokkimiseen.

Helmikuussa 1918 Kaarinasta tuli punainen

Vallankumouskäsky annettiin Helsingissä 26.1.1918. Tieto tuli Turkuun ja Kaarinaan 27.1. kello 18–20. Turun kaarti miehitti puhelinlaitoksen, rautatieaseman ja lennättimen. Kaarinalaisten järjestyskaartien tehtävänä oli Turussa Hämeentullin miehittäminen liikenteen katkaisemiseksi sekä Kingelnin talon lihavaraston ja Kupittaan kasarmin miehittäminen. Lisäksi kaarinalaiskaartit sulkivat Uudenmaantullin ja Kaskenkadun alkupään sekä miehittivät Itäisen Linjakadun elintarvikevaraston. Sodan aikana kaarinalaisten vastuulla oli omien pääteiden ja Kupittaan aseman vartiointi.

Kaarinan kunnan hallinto muuttui helmikuun alussa 1918 punaiseksi. Porvarilliset kunnallismiehet olivat eronneet vastalauseena vallankumoukselle, ja hallinto siirtyi punaisten kunnallisneuvostolle. Käytännössä monet samat luottausmiehet jatkoivat kuin ennenkin, varsinkin elintarvelautakunnassa, sillä luottamuselimiä oli jo ennen sotaa täydennetty työläisedustuksella. Ylipäätään käytännön asianhoito ei juuri muuttunut.

”Sota alkoi jotenkin huomaamatta. Mitään varsinaisia taisteluita ei kunnassa sattunut”, kuvaili Nummenmäellä asuva ylioppilas Ilmari Kaarto selonteossaan pari vuotta sodan jälkeen. ”Vangitsemisia eivät punaiset toimeenpanneet, ellei oteta lukuun paria kuulustelua.”

Poliisilaitos Kaarinassa vallattiin, ja se siirtyi punaisten järjestyslautakunnalle. Käytännössä entiset poliisit rupesivat Kaarinassa vain miliiseiksi.

Kuntakokouksen puheenjohtaja E. A. Kairinen ja kunnan rahastonhoitaja Haavisto luovuttivat 19.2. kunnan hallinnon tili-, asia- ja pöytäkirjoineen sekä rahavarat punaisten August Sjöblomille ja Artturi Alholle Vallankumouksellisen Kunnallisneuvoston määräyksestä.

Lisäksi helmikuussa 1918 perustettiin paikalliset vallankumousoikeudet. Punaisten laittomuudet ja kurittomuus olivat kiusallisia kumousliikkeelle, ja niitä puitiin vallankumousoikeuksissa. Kaarinan vallankumousoikeudessa käsiteltiin kuitenkin lähinnä arkisia asioita, kuten murtovarkauksia, juopumuksia ja keinottelua. Kaarinassa oikeudesta ei muodostunut työkalua vastavallankumouksen nujertamiseksi, toisin kuin esimerkiksi Kuusistossa.

Punaisten vallan alla nälkä ja elintarvikepula eivät kunnassa helpottaneet. Kaarinan vallankumouskomitea pyysi valtiolta turhaan hätäapurahoja.

Punaisia rintamalla

Sodan aikana turkulais-kaarinalainen komppania, jossa oli vapaaehtoisia ennen kaikkea Nummenmäestä ja Vähä-Heikkilästä, toimi lentävänä osastona Kurun, Suodenniemen ja Messukylän rintamilla.

Tampereen taistelussa tämä 110-miehinen joukkue oli huvennut 60 mieheen, ja kuri oli kyseenalainen.

Varsinaisen Kaarinan komppanian muodostivat Nummenmäen Taiston, Vähä-Heikkilän Innon ja Rantakulman Uurtajan miehet. Komppanian 207 miestä lähetettiin pohjoiselle rintamalle 29.2. Rantakulman alakomppaniaa johtui Tiitus Hongisto .

Tämä komppania osallistui parin viikon mittaisella rintamakomennuksellaan viimeiseen punaisten yleishyökkäykseen Vilppulaan ja joutui 17.3. valkoisten yleishyökkäykseen Ruoveden-Juupajoen suunnalla. Komppania oli vaikealla Väärinmajan lohkolla, ja ilmeisesti se jäi saarroksiin Metsäopiston maastossa. Kurinalaisuutensa menettänyt joukko vetäytyi Orivedelle ja lähti junalla Tampereelle, jossa vallitsi täysi kaaos. Kaarinalaiset punaiset karkasivatkin Tampereelta Turkuun omavaltaiselle lomalle. Huhtikuun alussa Kaarinan komppania passitettiin Lempäälän rintamalle.

Työttömyys vaihtui työvoimapulaksi

Huhtikuun 14. päivänä 1918, kun punaiset olivat jo lähteneet Kaarinasta, pitäjässä annettiin ulkonaliikkumiskielto. Asukkaita vaadittiin luovuttamaan ampumatarvikkeet poliisikamareille. Valkoiset tekivät etsintöjä ja pidätyksiä, laihoin tuloksin.

Valkoiset vangitsivat huhtikuussa Nummenmäellä ja Vähä-Heikkilässä useita ihmisiä. Rantakulmalla suojeluskunta pidätti 28 miestä kuulusteltavaksi, joista 25 teljettiin ensin Ala-Lemun navetan sikakarsinaan, josta mies kerrallaan jouduttiin kuulusteltaviksi. Vangit olivat pakkotöissä, ja öiksi useimpien piti palata Ala-Lemun kartanon saunaan. Jokainen pidätetty vapautettiin myöhemmin.

Suojeluskunta perustettiin Kaarinaan toukokuun puolessavälissä 1918, sodan päättymisen yhteydessä.

Kaarinan kunnallislautakunta laski toukokuussa, että noin satakunta punaista työmiestä oli vangittu ja näiden perheet olivat jäämässä kunnan elätettäviksi. Kaarina anoi Turun kaupungin komendanttia kiirehtimään vankien tutkintaa, jotta osa punaisista voitaisiin vapauttaa pitämään huolta perheistään.

Kevättöiden alkaessa 1918 laaja ja sitkeä työttömyys vaihtui työvoimapulaksi, sillä maatiloilla tarvittavat sadat kaarinalaiset työmieskäsiparit olivat vankileireillä. Ongelmaa ratkottiin siirtämällä Turun leireiltä punavankeja työkomennukselle taloihin ja työmaille. Komennus usein pelasti nämä vangit aliravitsemukselta ja kulkutaudeilta.

Vallanvaihdoksista huolimatta elintarvelautakunta jatkoi lähes muuttumattomalla kokoonpanolla työtään. Ylipäätään Kaarinan siviilihallinto järjestettiin uudelleen maltillisesti. Luottamuselimiä ei ryhdytty puhdistaman työväenliikkeen jäsenistä, pienistä nurinoista huolimatta. Esimerkiksi sosiaalidemokraattien poliitikko Artturi Alho valittiin jopa elintarvelautakunnan puheenjohtajaksi.

”Murhia tai rääkkäyksiä ei kumpaisenakaan valta-aikana paikkakunnalla tapahtunut, ellei oteta lukuun valkoisten ’kauluksesta kuulustelemistä’”, kirjoitti Kaarto.

Sen sijaan vankileireillä kaarinalaisille punaisille kävi huonosti. Erityisen ankarasti kohdeltiin naiskaartilaisia. Esimerkiksi naiskaartin päällikkö Sigrid Halme Nummenmäeltä ammuttiin heti hänen tunnistamisensa jälkeen. Kaarinan naisväen teloitustappiot kuuluvat kuntakohtaisesti maan korkeimpiin. Vain Hyvinkään ja Sääksmäen (Valkeakosken) suhteelliset luvut ovat suuremmat.

Kesän 1918 alussa kaarinalaisia oli ainakin 9 eri vankileirillä. Leireillä menehtyi huomattavasti enemmän kaarinalaisia kuin taisteluissa.

Artikkelin lähteinä Pentti Mäkelän teos Kaarinan kunnan historia (1997), Tapio Mannisen teos Joukko nostaa vuoretkin! Kaarinan T.Y.Uurtaja 100 vuotta (2008), Tapio Mannisen ja Johanna Niemisen teos Piikkiön historia 2 (2004), Sotasurmat-tietokanta ja Tilastokeskus.

Leave a Reply

  Subscribe  
Notify of