Laura Poikkimäen kolumni: Neljänkympin korvalla

0

Täytän huhtikuun lopulla 40 vuotta. Ikäkriisiä minulla ei ole, mutta usein tällainen rajapyykki saa pohtimaan asioita elämästä.

Kolumnia kirjoitan Airiston nuorkauppakamarin nimissä. Nelikymppisyys on nuorkauppakamariharrastuksessa merkittävä ikä, merkkipaalu, jolloin ”ikäloput” potkitaan järjestöstä pois. Itselleni tämä tarkoittaa paljon antaneen 13 vuoden harrastuksen loppua, vaikka enhän minä koe itseäni vanhaksi.

Erityisesti olen viime aikoina pohtinut, miten paljon nelikymppisenä elämäntilanteet voivat vaihdella. Olemme vielä mielestäni nuoria mutta ehtineet jo paljon ja niin erilaisia asioita.

Oma lapseni täyttää kymmenen ja on jo varsin itsenäinen koululainen. Pikkulapsiarki on taakse jäänyttä. Omille harrastuksille on taas aikaa, mutta saan olla vielä kotona kaivattu äiti. Minulla on kuitenkin myös saman ikäisiä ystäviä, joilla on jo aikuiset lapset lentämässä pesästä, sekä ystäviä, jotka saivat ensimmäisen lapsen neljänkympin korvalla ja ovat vasta kaiken vanhemmuuden alkutaipaleella.

Monet ystävistäni ovat edenneet urallaan, aloittaneet opiskelut uudelleen, eronneet ja löytäneet ehkä uuden kumppanin tai sairastuneetkin vakavasti. Itseni pysäytti erityisesti hyvän ystävän äkillinen rintasyöpä. Sellaisiakin siis alkaa ikäisilläni jo olla. On niitä toki nuoremmillakin, mutta en silti ollut valmistautunut siihen.

Minulla on onni omata paljon pitkäaikaisia ystäviä jo kouluajoilta, ja ehkä siksi olen tähän nelikymppisten monipuoliseen elämäntilanteeseen havahtunut. Parikymppisinä olimme kaikki lukiosta lähteneitä vauhdikkaita opiskelijoita, kolmekymppisinä monet melko tuoreita vanhempia ja aviopuolisoita työuriemme alussa. Nyt vaihtelua ja vivahteita on enemmän.

Tämähän on siis aivan mahtava ikä, voin vielä tavoitella mitä vaan ja olla mitä vaan – paitsi nuorkauppakamarin jäsen.

Laura Poikkimäki

Airiston nuorkauppa­kamari