Pääkirjoitus: Se tyttö, jolta ei saatu palloa pois

0

Ihrakasa. Turvatyyny. Maantiejyrä. Muistan edelleen jokaisen haukkumanimen, jolla minua kutsuttiin ala-asteella 20 vuotta sitten.

Olin luokkakavereitani päätä pidempi ja hyvä liikunnassa. Pärjäsin hiihto- ja juoksukilpailuissa, ja minut valittiin ainoana tyttönä koulun jalkapalloedustusjoukkueeseen. Pojat sanoivat, että se johtuu siitä, että olen niin lihava, ettei kukaan uskalla ottaa minulta palloa pois.

Minulla oli sama luokanopettaja kuusi vuotta, enkä muista hänen puuttuneen kertaakaan kiusaamiseni. Kerran hän sanoi, että minun kannattaisi ottaa rauhallisemmin jalkapallokentällä. Kommentti tuntui erityisen pahalta, koska pelasin tarkasti sääntöjen mukaan ja varoin edes hipaisemasta muita. Jokaisesta virheestä olisin saanut osakseni vain lisää nimittelyä.

Minua ei kiusattu koskaan fyysisesti, ja minulla oli koulussa aina kavereita. Silti kiusaaminen vaikutti minäkuvaani yllättävän paljon. Minulla on s-koon vaatteet ja rotevan ihmisen identiteetti.

Yläasteelle siirryessä koulu ja opettajat vaihtuivat. Arvosanani nousivat kahdella numerolla ja luokkakaverini äänestivät minut luokan luottamus- ja tukioppilaaksi.

Ensimmäistä kertaa ymmärsin, miltä tuntuu mennä kouluun ilman pelkoa. En enää odottanut viikonloppua vaan maanantaita ja sitä, että näen kaikki kaverini.

Toivoisin, että koulu olisi jokaiselle lapselle samanlainen paikka kuin yläaste oli minulle. Valitettavasti näin ei ole. Kaarinassa koulukiusaamista on kouluterveyskyselyn mukaan jopa keskimääräistä enemmän (s. 4–5).

Tsemppiä jutussa esiintyvälle pienelle pojalle. Olen varma siitä, että löydät vielä oman porukkasi.