Kalevi Pirttijärven kolumni: matkailu avartaa

0

Enkä peru, kun näin sanon. Sillä näin sanoi myös ns. entinen poika, kun kärryiltä kioskille laulamaan hyppäsi. Ja lauluhan lähentääkin. Näin kävi minullekin matkailun suhteen. Laulamista yrittäessä oli suu täynnä lentäviä elintarvikkeita. Raakaa lihaa en ole tottunut syömään, mutta minua kyllä syötiin.

Olin nimittäin matkannut tuonne Lieksan takamaille. Minua ei se helpottanut, että matkaoppaani oli kotivesillään. Olin turisti ja vapaasti käytettävä houkutin. Kaikki, mitkä lensivät, purivat palan minusta. Kaverini lajituntemus oli ihailtavaa, ja sain välittömästi tietää, kuka palan vei. Ainoat, jotka eivät syömistä kanssani harrastaneet, olivat kalat.

En tarkkaan tiedä, mistä suunnasta tämä laivue hyökkäsi, mutta ilmeisesti idästä. Tämä lisäsi kansalaistuntoani epätasaisessa taistelussa. Silti tappio tuli taas suomalaiselle.

Reikäisenä ja verisenä raahauduin majoitukseen. Siellä oppaani, upea savotar paikkasi ja voiteli minut. Hän vaihtoi lupaamani kala-aterian muikkukukkoon. Onneksi tupa oli niin suuri, noin 100 neliötä, ettei vertailuni silakan ja vasbuukin hyvyydestä kuulunut korviin.

Parin päivän kuluttua tuskailuni ja kiroiluni kalamatkalta muistettiin ja minulle ehdotettiin matkaa Valamon luostariin. Tuhat verinäytettä antaneena lähdin katumusmatkalle.

Oli yksi kesän helteisimmistä päivistä. Portilla minut puettiin, lähinnä Jesuiitan kaapuun ja liinaan. Kyllähän tullessa polveni ja olkapääni näkyivät, mutta ei sillä minusta uskonnon kunnioittamisen kanssa ollut mitään tekemistä. Kunnioittaen heidän perinteitään minäkin hikoilin muutaman kilon, nöyrästi.

Tulipa mieleeni vastaava tapaus Istanbulista, kun Hagia Sofiassa taistelin lenkkareistani. Siellä ilmeisesti voiton eli urheilun jumala vei Nike-tossuni. Ja olin Sinisen Moskeijan kuvatuin turisti taistellessani ulkona säkkipäisenä, tilalle annetuista jalkapusseista. Olisikohan Adidakset kelvanneet?

Savossahan viimeksi olimme, palataan sinne. Matkani oli elämäni ensimmäinen Järvi-Suomessa. Kaunista, mahtavat maisemat ja vesistöt. Savolaisten ystävällisyys on tiedetty tosiasia. Savolaisten kiitelty avoimuus on myös uteliaisuutta, joka riisuu ihmisen.

Minusta varsinaissuomalaisen käytös säilyttää ihmisen mielenkiintoisena kauemmin, kun ei heti kaikkea tavatessa kysytä ja tilastoida. Tosin täällä lounaassa tuntuu siltä, että jos on vaikeuksia, niin se on vastaantulijan vika. Joten ei siis tervehditä muita kuin sukulaisia. Savossa moikkaaminen oli lähes kattavaa, turistillekin.

Puhutun ja kirjoitetun sanojen välillä on iso kuilu. Haluan pitää vastuun sanoistani. Mieluimmin kirjoitan ajatukseni kuin puhun. Onhan se paljon uskottavampaa tällaiselle huonomuistiselle.

Koska kuitenkin kuulen ihmisten usein puhuvan, vaikka en näe ketään missään, niin menin perhelääkärillä käymään. Hän kysyi: Miten usein ja milloin tällaista tapahtuu? Sanoin, että aina kun vastaan puhelimeen.

No, koetuloksetkin osoittivat, etten ollut saanut mitään itä-versiota, sadoista keihästyksistä huolimatta. Lääkärikin kommentoi lohduttavasti, että kyllä sinä vielä lapsille sairaalaklovniksi kelpaat. Sanoin, että kiitos arvostuksesta. Mahtavat esiintymiskykyni tuntien siinä olisi tosin se vaara, että lapset kuolisivat nauruun. Ja sehän olisi kumoava karhunpalvelus sairaalan tarkoitusperälle.

Kalevi Pirttijärvi